Tänään aamulla tuntui siltä kuin en olisi pitkään aikaan ajatellutkaan vapaasukellusta. Olo oli levännyt, kun en torstaina ja lauantaina pidätellyt missään muodossa. Aamu kun oli, päätin tehdä staticia. Lauri, joka pitkästä aikaa tuli treenaamaan, hieman ihmetteli että minkä ihmeen takia staticia. Mies on ollut idässä koko kesän eikä siksi ole päässyt harjoittelemaan. Dynamicista tykkää, mutta staticissa tulee kuulemma niin paha olo.
Lämppärit tuntuivat helpoilta. Nykäyksiä tuli, mutta ehkä hieman myöhemmin kuin viimeksi eli tiistaina siis. Ihan kuin siitäkin olisi jo kaksi viikkoa vähintään. En saanut kovin puhdasta putkea lämppäreihin, kun piti juoruta Laurin kanssa, mutta se ei tuntunut haittaavan. Tein kolme ja puoli minuuttisen, ja ihmettelin sitä, miten helppo se tavallaan oli. Pallea kyllä nyky, jopa voimakkaasti, mutta se ei tuntunut pahalta.
Päätin tehdä yhden maksimivedon. Ajattelin painaa heti kerralla kunnolla ilman mitään hivutusvetoja. Ehkä voisi joskus tehdä niinkin, että tekisi muutaman kerran vaikka 90 % suorituksen. Toinen vaihtoehto voisi olla lähteä 80 %:sta ja viedä siitä kolmella neljällä vedolla maksimiin. Haittapuolena on tosiaan sitten se, että pahaa oloa pitää sietää niin monta kertaa. Mutta ovatko helpot harjoitukset kehittäviä?
Takaisin tähän päivään. Ilmoitin AP:n 3.30:een. Nykäys tuli kahden puolen jälkeen. Seuraavat nykäykset tulivat tavallista harvemmin, vaikka olivatkin voimakkaampia, mutta silti ne eivät tuntuneet juuri miltään. Paha olo oli kyllä, mutta suorastaan tuskainen olo puuttui. Olin ajatellut tyytyä neljään minuuttiin juuri sen takia, että "huippukausi" tuntui olevan viime viikon intensiivisen jakson aikana. En ollut varma itsestäni, siksi siis matala tavoite. Nälkä kuitenkin kasvoi, kun huomasin, että suoritus menee helposti pidemmälle. Tulin viidessä minuutissä ylös ja huomasin sen olleen kutakuinkin helpoin viisiminuuttinen, mitä olen tehnyt. No okei. Tämä oli vasta kolmas vitonen.
Lauri ei tehnyt staticia, vaan keskittyi dynaan ilman räpylöitä. Spottasin Laurin perusvedon 85 metriin. Itsekin piti päästä koittamaan, miten kulkee. Lämppärit eivät tuntuneet kovin lupaavilta, sillä sain nykäyksen jo 30 metrissä, mikä on eräällä tapaa ennätys sekin. Taisi olla heinäkuun lopussa, kun viimeksi tuli noin aikainen varoitus, mutta silloinkin tein kumiräpsillä dynaa 100 metriä. Ei kannata säikähdellä nykäyksiä, vaan päästää menemään. Ilokseni huomasin, että kaikesta huolimatta kulki ihan kivasta ja tulin ylös 80 metrissä. Ei huono suoritus, vaikka hieman tunnustelin pinnassa, että samba ei välttämättä ollut kovin kaukana. Ehkäpä aikaisella varoituksella ja sambaherkkyydellä on yhteys. Pitää sukeltaa lisää ja hankkia tutkimusaineistoa.
Kokeilin vielä monollakin, mutta luovutin sen yhteen vetoon, sillä oikean jalan keskimmäinen varvas oli menettänyt palan kuorestaan perjantain seikkailussa Heramaajärvellä. Teippi olisi ollut laukussa, mutta koitapa itse teipata märkä varvas siten, että teippi pysyy paikallaan. Suunnitelmissa oli jo tässä vaiheessa mennä illalla järveen, joten halusin myös säästellä jalkojani iltaan.
Lopputreenin aikana harjoittelin tyhjillä keuhkoilla paikoillaan. Jos haluan venyttää rintakehää pohjalla, joudun tekemään useamman negatiivisen pakkauksen. Pelkkä passiivinen uloshengitys ja rutistus pallealla eivät enää riitä tuottamaan puristavia fiiliksiä. Näitä tein aika monta ja se tuntui hyvältä. Lopussa vielä porukalla mietittiin, että onko varattu-sanan merkitystä muutettu siten, että se tarkoittaakin "tulkaa kaikki tänne hyppimään".
Pekan kanssa oli hieman puhuttu, että menisimme Heramaanjärvelle illalla. Monien sattumien takia, mies ei kuitenkaan päässyt, joten olimme Laurin kanssa ongelman edessä. Laurin koko kesän aikana kertynyt into on valtava, joten johonkin oli päästävä, vaikka sitten Kaukajärveen, mihin lopulta päädyimmekin. Köyden kanssa oli vähän ongelmia, kun reilusta kolmestakympistä piti napata kymppi pois ja koittaa saada se johonkin. Puolen tunnin säätämisen jälkeen köysi saatiin kuntoon ja pääsimme sukeltamaan.
Syvyyttä Kaukajärvessä ei hirveästi ole. Omalta osaltani tällainen treeni sopi hyvin myös siksi, että perjantaista ongelmaa oli nyt hyvä miettiä ja etsiä siihen parannusta. Kun syvyyttä oli vain parikymmentä, sai rauhassa keskittyä tekemään rentoja suorituksia, ja sai rauhassa miettiä, miten sukelluksensa tekee. Täytyy myöntää, nyt kun olen sen tajunnut, että perjantaina oli ihan liikaa yritystä. Alitajuisesti se kolmekymppiä vaan oli niin must juttu, että sitä piti hakea sokeasti. Tämän päivän sukellusten jälkeen tiedän, että perjantaina rentous oli kaukana.
Taisimme tehdä molemmat vajaat kymmenen sukellusta, joista taisimme jokaisella käydä pohjassa. Kaukajärven pohjassakin on kivati liejua, mutta käsi ei sentään uppoa yhtä syvälle kuin Heramaalla, mikä sinänsä on ihme. Vesi Kaukajärvessä oli ihan positiivinen yllätys ennakko-odotuksiini nähden, sillä olin ajatellut pohjalla olevan täysin pimeää, mitä siellä ei tosiaankaan ollut. Veden eri kerrokset erottuivat mielettömän hienosti laskeutuessa ja noustessa. Näytti siltä kuin kympissä ja viidessätoista metrissä olisi ollut selkeä raja, kuin huonon tietokonepelin huonoa grafiikkaa, jossa värit eivät mene sujuvasti, vaan ovat rajautuneet luonnottomasti.
Loppuun piti päästä kokeilemaan tyhjillä keuhkoilla sukeltamista. Passiivisella uloshengityksellä pääsee helposti kymmeneen metriin. Rintakehää ei kauheasti tuossa syvyydessä puristanut, mutta minulla oli ongelmia saada suuta täytettyä ilmalla, joten en lähtenyt väkisin rynnimään alemmas enkä edes ajatellut ryhtyä taiteilemaan ilmaa suuhini. Perjantain tapahtumista säikähtäneenä, halusin välttää kaikkea, mistä olin epävarma. Sukellukset sujuivat sen verran hyvin ja rentoutta löytyi mukavasti, mistä tuli hyvä mieli, joten olisi ollut tyhmää pilata koko reissu uunoilemalla loppuun jotain typerää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti