Kimmon ohjeistustoimisto antoi uuden jutun kokeiltavaksi. Idea on monelle tuttu, mutta en ollut sitä aiemmin kokeillut tällä tavalla. Tehtävä oli siis selvittää staticin käyttäminen lämmittelynä dynamiciin ja sen vaikutus suoritukseen.
Hallille siis. 1,5 mm puku päälle ja altaaseen. Tein lyhyitä staticeja ilman laseja ja klipsiä silmät kiinni, joten jouduin vetämään fiiliksen mukaan, kun en spottaajaakaan saanut viereeni. Lähdin kahdella minuutilla ja viides staticini oli 3:30. Ohut märkkäri ei sopinut täysin tähän sillä jalat upposivat eikä asento ollut paras mahdollinen. Kunnollinen rentoutuminen on helpompaa jos kelluu kunnolla ja samassa tasossa.
Staticien jälkeen nousin varovasti istumaan altaan reunalle. Pyrkimyksenä oli pitää syke alhaalla, vaikka jouduin vähän touhuamaan laittaessani vyön lantiolle ja mono jalkaan. Nollasin tilanteen vielä tekemällä minuutin staticin vajailla keuhkoilla dynamic-varustuksessa. Siirryin altaan päähän ja pyysin spottauksen maksimille.
Sykkeet olivat todella alhaalla lähdössä, mikä oli ollut yksi ideoista. Lähdin liikkeelle ja muistin Kimmon käskeneen mennä rauhassa. Näin tapahtui ja itse asiassa oli todella vaikeaa saada yhtään vauhtia menoon. Liike oli kuin hidastetusta elokuvasta ja liikerata silti minimaalinen. Tai ainakin se siltä tuntui, mutta siitä ei puolestaan voi sanoa yhtään mitään varmaa.
Sukeltaminen tuntui aivan staticilta, vaikka laji olikin dynamic. Olo oli yhtä tyhmä kuin kelluessa; olin melkein katsomon puolella seuraamassa omaa menemistäni. Palleanykäyksiä alkoi tulla varmaan 75 metrin kohdalla tai ehkä ennemminkin jo. Käännösten kanssa sai olla tarkkana, tai pikemminkin niiden määrän kanssa. Tullessani sataseen sain tosissanin miettiä, paljonko olin tullut. Fiilikset olivat outoja enkä oikein enää luottanut siihen, mitä olin tekemässä, joten tuli 115 metrin kohdalla ylös. Aikaa meni 1:25, mikä tekee ~ 37 sekuntia / 50 metriä ja tarkoittaa aivan sikahidasta etanavauhtia.
Staticit lämppäreinä oli uusi kokemus. En voi vielä sanoa mitään varmaa siitä, onko tämä hyvä tapa toimia. Kuitenkin se on toistamisen arvoinen. Testiin pääsi tulemaan liikaa muuttujia jälleen kerran. Kimmon idea rauhassa menemisestä pääsi ryöstäytymään käsistä, ja menin aivan liian hiljaa, jotta tämä sukellus olisi vertailukelpoinen aikaisempiin.
Hyvää oli lähtösykkeen mataluu, mitä ei tosin tullut todistettua mittarilla, mutta väitän huomanneeni eron. Static-moodissa kehon pitäisi olla säästöliekillä ja näin valmiina tekemään työ vähemmällä hapella. Periaatteessa näin olisi mahdollista mennä pidemmälle. Dyna-lämppärien puuttumisen näen huonona tuntuman kannalta. En ole hetkeen monoillut, joten tuntuman hakemiseen pari pätkää olisi ollut paikallaan.
Tulen kokeilemaan tätä uudelleen Nizzan reissun jälkeen, mutta aion tehdä dynamicin kovemmalla vauhdilla. Harmittavasta etanavauhdista ei ollut mitään iloa tässä testissä. Toisaalta tuntui kuin ruumis olisi pannut vastaan eikä suostunut menemään kovempaa ja fiilis oli kuin staticissa.
Kävin uimassa. Oli kivaa. Menin rauhassa 7 x 400 m VU, 1" tauoilla @ 58 min. Menin loppuun sukeltemaan. Kulkiessani toiseen päätyyn kuulin kuinka uimavalmentaja kysyi 12-13-vuotiaalta tytöltä, miksi tämä ei ollut edellisenä päivänä lenkillä. "Oli kokeet", valitti tyttö. Valmentaja vastasi kaiken tietävällä, moittivalla äänellä: "Kokeisiin valmistaudutaan pitkällä aikavälillä - ei viimeisenä iltana enää tarvitse lukea". Väkisinkin tuli mieleen, missä vaiheessa tyttö ehtisi lukemaan, jos on joka päivä uimassa tai lenkillä.
Ei siinä mitään, jos haluaa käyttää kaiken vapaa-aikansa urheiluharrastuksen parissa. Jokainen saa itse päättää kuinka paljon fyysisesti kiusaa itseään. Mutta onko se mistään kotoisin, että aikuinen syyllistää lasta siitä, että tämä ei ole ollut harjoituksissa? Tyttö oli itse tehnyt valinnan työn ja harrastuksen välillä. Valmentaja on kuitenkin jollain tasolla auktoriteetti jolla on vaikutusvaltaa. Eniten kuitenkin ärsytti valmentajan äänensävy: minä tiedän paremmin.
Jäävettä kiitos, vastasin perjantaina ravintolassa kun tarjoilija juomalistaa tarjosi. Sunnuntaina jäävettä oli tarjolla enemmän kuin jaksoi juoda.
Simo, Lauri, Kimmo ja minä lähdimme avaamaan avovesikautta. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Montun reunalle päästyämme kova tuuli yllätti ja reteästi avattu takki sulkeutui nopeasti ja pipo painui syvemmälle päähän.
Kahden tunnin ajamisen jälkeen oli veteen kuitenkin mentävä eikä pieni kylmä mitään haitannut. Viime kesästä oppineena, jätin saippuaveden kanssa lutraamisen pois kuvioista ja vedin puvun kuivana päälle. Voimaa ja taitoa se vaati, mutta nylon-pinnoitetun puvun kanssa saa tehdä ihan mitä huvittaa. Hassua on se kuinka olinkin sen kanssa viime kesänä niin varovainen.
Sukat ja hanskat olivat sitten pommeja. Hanskoissa oli reikiä ja sukat liian ohuet ja huonosti eristävät näihin vesiin. Sain Simolta hanskat lainaan ja lopulta Kimmolta vielä astetta paremmat sukat, jolloin ei enää palellut niin paljoa. Mittari sanoi veden lämpötilaksi neljä astetta. Yöllä oli ollut pakkasta sillä "sulalla" aluella oli kevyt jää. Pullosukeltajat kuitenkin kuplittelivat kannen nopeasti rikki.
Monon kanssa jaksoi touhuta muutaman sukelluksen, mutta sen pian pois. Keskityin harjoittelemaan free immersionia, jossa edetään käsivoimin köydestä vetämällä. Ensin menin jalat edellä, kun hain tuntumaa. Kokeilin myös pää edellä.
Tasailin paineet perus-Frentzelillä tai jollain vastaavalla pitäen nenästä kuitenkin kiinni. Sukeltelun loppupuolella kokeilin mennä ilman käsiä ja yllättäen se toimi. Free immersion on hitaampaa kuin constant weight, joten se kai vaikutti asiaan. Paineen tasaantuminen ilman käsiä on kyllä vähän mysteeristä hommaa; joskus toimii ja joskus ei.
Kimmo otti kuvat.
Viikko kisojen jälkeen on hyvä katsella vähän ympärilleen. Dynamicin tekeminen kiinnostaa hyvin vähän, mikä on täysin luonnollista ottaen huomioon kuinka paljon siihen on keskittynyt tämän kevään aikana. Avovesikausi alkaa tänään - ollaan lähdössä Kaatialaan testailemaan vertikaalista toimintaa. Viikon päästä Nizzaan!
Viikolla kävin muutaman kerran uimassa ja se oli totta vie hauskaa. Lauantaina testailin monoa. Kalevi, se räpyläuintivalmentaja, toi ostamansa venäläisen mono hallille. Olin jo sovittanut sitä kisoissa, joten tiesin sen menevän jalkaani, vaikka vähän pieni se olikin. Koko 42 ei luvannut liikoja. Eniten huvittaisi saada hyvä mono, jota voi pitää jalassa tunnin kerrallaan. Tai 45 minuuttiakin olisi hyvä. Oma Flyerini on viidentoista minuutin mono ja sillä saa sen maksiminsa lämppäreineen tehtyä.
Testaamassani monossa jalkataskut oli ajateltu eri tavalla kuin Leaderfinsien monoissa. Jalkapohja oli tukeva, hyvin muotoiltu ja se ylettyi ihan kantapäähän asti. Jalkapöytä taas oli hyvin pehmeä, mutta tiukka. Näin jalkapöydän päälle ei tullut kohtia, jotka painaisivat tai puristaisivat Leaderfisien lailla. Mono pysyi kuitenkin hyvin jalassa ja tuntui kuin tasku olisi imaissut jalan sisäänsä. Pehmeä jalkapöydän päällinen tuntui miellyttävältä, mutta valitettavasti monoa pystyi pitämään 20 minuuttia jalassa ennen kuin sattui liikaa.
Räpylässä oli myös kulmaa. En ole aiemmin kokeillut kulmallista monoa, joten kokemus oli uusi. Uidessani huomasin muutamia eroja. Ensinnäkin rikoin pinnan todella helposti. En tiedä mikä siihen vaikutti, mutta tällä monolla etenemissuuntani muuttui hivenen ylöspäin suuntautuvaksi. Video kertoisi, mikä oli "vialla". Saisin sen kyllä keksittyä itsekin, mutta aikaa se ottaisi.
Toiseksi huomasin, että pienen apmlitudin potku oli hivenen vaikeampi tehdä kuin Flyerillä. Näin venäläinen mono suosi paremmin laajempaa amplitudia. Jos olen Flyerillä tikittänyt 30 potkua / 50 metriä aikaan 30 sekuntia sain tehdä venäläisellä 24 potkua / 50 metriä aikaan 28 sekuntia. Toisin sanoen vähemmän potkuja, mutta silti nopeammin.
Edellinen on suhteellisen epävakaa mutu-juttu toistaiseksi. Tein niin vähän sukelluksia etten voi sanoa varmaksi mitään. Venäläisen mono lapa oli myös jäykempi kuin Flyerissä, joten sekin selittää osaltaan nopeutta.
Varmaksi voin kuitenkin sanoa sen, että venäläinen mono toimi paremmin, kun sillä teki vähän hitaamman ja laajemman potkun. Tältä sivulta löytyvien videoiden kaltaista nopeaa potkua monolla oli hankala tehdä.
Seuraava projekti tullee olemaan oikean amplitudin selvittäminen. Samalla tulee varmasti kokeiltua eri vauhteja taas. Innoittajina tähän ovat olleet muiden hyvät sukellukset. Jyri tekee pidemmällä ja rauhallisemmalla potkulla ja Mare on tehnyt hurjia lukuja rauhallisella delffarilla ja vieläpä sterkoilla. Päivi alkoi hidastella matkalla ja tekikin omia ennätyksiään.
Kokeilen tehdä siten, että en tee ylöspotkua ihan niin agressiivisesti kuin tähän asti. Samalla hidastan potkun vauhtia vähän ja annan räpylälle aikaa tulla mukana. Monon liikerata saattaa vähän kasvaa ja potkujen määrä vähentyä. Testaan miten tämä vaikuttaa nopeuteen ja tuntemuksiin. Jos mahdollista niin yritän saada jonkun kuvaamaan, jotta saadaan valehtelematonta todistusaineistoa myös.
Paras tyyli on kuitenkin se, millä mennään pisimmälle.
Kisat ovat nyt takana. Niitä odotellessa meinasi muutaman kerran hermot pettää. Tai taisi ne pari kertaa pettääkin. Laitetaanpas tähän lyhyt selostus kisapäivän tapahtumista ja fiiliksista.
Perjantaina oli rauhaton olo ja se tuntui pahenevan iltaa kohti. Koko ajan oli pieni täpinä päällä ja piti tuumailla, mitä tekemistä oikein keksisi. Täytyy oikein pinnistellä muistia siitä, mitä tuli tehtyä. Päivällä kävin elokuvissa. Se on hyvä keino irrottautua rutiineista, kun siellä on pakko istua paikoillaan ja vahdata eteensä. Illalla oli suuria ongelmia, kun aloin miettiä, miten tankkaus pitäisi tehdä. Käytin varmaan puoli tuntia arpoessani iltapalaa. Hurjaa vainoharhaisuutta - mitä jos syön sittenkin, eikun...
Kurkkuun ei enää perjantaina sattunut kuin vähän, mikä vahvisti halua kilpailla. Viikolla olin jo vähän luovuttanut koko homman, kun en uskonut tervehtymiseeni. Oli jotenkin helpompaa tehdä päätös, että jos on sairas ettei silloin mene altaaseen. Saipahan oltua vähän enemmän rauhassa sen asian kanssa.
Perjantain ja lauantain välinen yö ei ollut nukkumisen kannalta vahvin mahdollinen, mutta kun huomioidaan se, että koko viikko tuli vedettyä reiluja kymppejä niin ei se haitannut. Aamulla olo oli virkeä ja terveydentila oli edelleen parantunut; kurkkuun ei sattunut enää ollenkaan.
Hallilla oli aluksi ilmoittautuminen ja kavereiden morjenstelua. Maajoukkuetoiminnasta oli jotain infoa liiton taholta, ja merkittävin anti siinä oli se, että maajoukkueen päätavoite tulee tänä vuonna olemaan Egyptin joukkue mm-kisat. En ole kiinnostunut lähtemään sinne, vaikka muuten edustusjoukkue voisikin kiinnostaa. Realismia on se, että alle 70 metrin constaa ja 6:30+ staticia ilman ei Egyptiin edes pääse tai kannata lähteä. Dynamicissa tulokset varmaan riittäisivät.
Kuopion yliopistolta oli joku tutkimusryhmä esittelemässä tutkimustaan. Heillä oli hienot pelit ja vehkeet Kuopiossa, missä on mahdollista tutkia apnean vaikutuksia elimistöön. Ovat tähän asti itsellään testailleet, mutta nyt haluaisivat apneaisteja tutkittavaksi. En ihan saanut käsitystä siitä kenellä se nyt oli tarkoitettu.
Ensimmäisenä lajina oli static, johon en osallistunut ollenkaan. Olin kuitenkin koutsaamassa Lauran ja Simon suoritukset. Laura teki 4:29 ja Simo 7:11. Simon kanssa tehtiin viime hetken muutos enkä toiminut hänelle turvasukeltajana. Ei tarkemmin puhuttu, mutta luulen, että idea oli välttää turvasukeltatoiminnan mahdollisia epäselvyyksiä, sillä ainakin minulla oli käsitys, että Simo aikoo vetää ihan rajoille asti.
Dynamic jännitti aika paljon. Kuitenkin kerroin itselleni, että 125 metriä on hyvä tulos - sen pidemmälle ei tarvitse mennä. Puolessa välissä tuntuikin siltä, että siihen se jää. Satasen käännöksen jälkeen huomasin kuitenkin ettei ole mitään hätää, vaikka tuntuukin epämukavalta ja päätyyn pääsee kymmenessä sekunnissa. Olin päättänyt etten tee yli 150 metriä, ja sanoinkin turvasukeltajille, että valmiina ottamaan koppi, jos vielä käännyn.
Eräs syy kolmeen altaanmittaan oli se, että pintautuminen piti tehdä köysiin. En päässyt harjoittelemaan sitä ja se tuntui niin epävarmalta tavalta, että katsoin paremmaksi jäädä päätyyn, missä taas saa otteen kiinteästä reunasta. Jos sambaa edes vähän, on kiinni köydessä pysyminen erittäin varmaa. Naru ei myöskään ole kovin tukeva paikka riisua laseja.
Ehkä pelkoni oli vähän turhaa sillä ainakin kaikilta muilta köydessä roikkuminen onnistui hyvin. Asia ei kuitenkaan haittaa, sillä parempi on ottaa varman päälle kuin ottaa turha riski ja mokata koko homma sen takia. Olin sentään viimeisellä viikolla aika tavalla poissa pelistä, mikä huomioiden 150 metrin sukellusta on pidettävä erittäin hyvänä suorituksena. Olen siihen tyytyväinen.
Dynamicissa tehtiin kovia tuloksia. Susanna 156 m, Johanna 150 m, Päivi 125 m, Eero 178 m ja Jyri 169 m. Eero ja Jyri tekivät molemmat Suomen ennätyksen, mutta Jyrin ennätys ehti olla voimassa vain kymmenen sekuntia.
Dynan jälkeen oli hyvä olo. Pystyin tekemään sen, minkä osaan. Parasta sukelluksen jälkeisessä fiiliksessä oli se, että veto oli helppo. Vaikka se oli raskas, ei se silti ollut niin raskas kuin kaksi edellistä 150 metrin sukellustani. En ole videota vielä nähnyt, mutta muistaakseni toimin hyvin ripeästi protokollan suhteen. Näin varovasti arvioiden sanoisin, että vielä on varaa mennä hyvinkin paljon pidemmälle. En sano tätä spekuloiden, miksi en mennyt pidemmälle, vaan sanoakseni sen, että on parempi pelata korttinsa fiksusti eikä lähteä tekemään "niin paljon kuin pääsee".
DNF:n lähtö oli tasan tunti dynan jälkeen. Siihen oli mukava lähteä. Olo oli rento ja vapautunut. Nälkä tosin alkoi tulla varttia ennen lähtöä. Olin Timon kanssa viimesessä parissa ja näin sain katsella, mitä muut tekevät. Antero teki 92 m ja tuumasin, että siitä pitää mennä yli. Lähdin sukeltamaan siis voitosta. Suunnittelin sukeltavani sata metriä, jotta voitto tulisi kirkkaasti.
Lähtö meni vähän huonosti. Ryhdyin pakkaamaan liian myöhään ja pakkasin vähän liian hitaasti enkä ehtinyt vetämään tarpeeksi ilmaa sisääni, vaan viisi pakkausta jäi puuttumaan. Lämmittelyssä olin testannut tarkasti montako pitää vetää, jotta noste olisi neutraali. Nosteesta tuli sitten negatiivinen, mikä vähän vaikeutti menemistä, mutta ei välttämättä ratkaisevasti.
Ylittäessäni 75 metriä, palleanykäykset olivat jo vahvasti käynnisssä. Pian alkoi myös näkö sumentua. Eero oli turvasukeltajana ja kertoi, että tekniikka pysyi hyvänä loppuun asti eikä suorituksessa ollut mitään ulkoisia merkkejä ongelmista. Tiesin suunnilleen, missä päin allasta olen, ja että sataan ei ole pitkään matkaa. Muistan T-viivan 98 metrin kohdalla. Seuraava muistikuva on, että käsi osui pohjaan ja sen jälkeen, että sambaan ja olen Eeron sylissä.
Olin tullut siis vahvan näköisesti melkein loppuun asti. Päädyssä olin ryhtynyt arpomaan, tulenko ylös vai käännynkö. Olin koskenut kädellä pohjaan ja noussut omin voimin ylös, hengittänyt muutaman kerran ennen kuin taju oli lähtenyt. Eero valitteli ettei ollut saanut kunnon koppia, vaan pääsin dippaamaan takaisin veteen. Se oli selvä black out, mikä tuli tilanteessa täytenä yllätyksenä, mutta ehkäpä siitä oli joitain ennusmerkkejä olemassa jo ennen lähtöä.
Opin läksyni Wiesbadenissa, mutta nyt tuli kerrattavaa. Dynaan menin nöyränä määrittäen tarkasti, mikä riittää ja mikä on maksimi. Riittävä tulos oli myös ns. varma eli tarpeeksi matala tulos. DNF:n kohdalla kävi niin, että lähdin voittamaan kisaa ja päätin tehdä sata metriä. Järkevä päätös olisi tässä tilanteessa ollut määrittää taas varma taso, mikä olisi ollut noin 85-90 metriä. Kun katson tilastoja siitä, mitä olen tehnyt, on noin 85 metriä ollut sellainen tulos, johon olen aina kyennyt. Satanen on mennyt todella vahvasti kaksi kertaa ja toisella sen ylikin.
Tein täysin samoin kuin Wiesbadenissa. Kun siellä möhlin staticini ei enää ollut mitään hävittävää, vaan saatoin laittaa kaiken peliin. Nyt dynamicissa tein varovasti sillä halusin tehdä vielä dnf:n. Taisin sanoakin, en muista kenelle, että en enää säästele, kun on viimeinen laji. Bläkärin syynä oli siis liian kova tavoite ja väkisin meneminen yli järkevän pituuden. En ala arvuutella, oliko sairastelulla osuutta tapahtuneeseen.
Palkintojenjako järjestettiin uimahallin kahviossa, missä oli ensin ruokailu. Sieltä osa lähti kotiin tai vastaavaan paikkaan, mutta tosi-urheilijat lähtivät jatkoille. En muista montako meitä siellä oli, mutta varmaan joku 15 ainakin. Oli hauskaa ja black outit vältettiin tällä reissulla. Loppuillasta alkoi uhoaminen, joka ilmeni ensin kädenvääntönä ja lopulta huipentui vedonlyöntiin. Viimeisillä voimillamme ryhdyimme kaikki kehumaan toisiamme ennen kuin hyvin myöhään (tai aikaisin) lähdettiin roskaruokaravintolan kautta nukkumaan.
Älkää nyt vain luulko, että mulla on joku salainen kisavalmistautumissysteemi, josta ei voi julkisuudessa pahemmin huudella. En ole kirjoitellut, kun olen ollut vähän kipeä. Viime viikon (jo silloin) puolivälissä alkoi kurkkuni kipeytyä ja huippunsa kipu saavutti maanantaina ja tiistaina. Keskiviikko oli vielä tuskainen, mutta tänään ei ole enää tarvinnut syödessä itkeä.
Kävin maanantaina lääkärissä, kun en muista että ikinä olisi kurkku ollut näin kipeä. Lämpöä oli 37,5 muutamana päivänä. Kurkusta otettiin viljely ja suonesta veriarvot. Suunnittelin vielä lähteväni uimaan, mutta onneksi nukahdin, vaikka tarkoitus oli vain vähän oikaista. Tiistain soittelin toiveikkaana labratuloksia, mutta vähänkö oli musertavaa kuulla, että viljely oli negatiivinen ja tulehdusarvot normaalit. Bakteereille olisi voitu syöttää mömmöjä, mutta kun ei ole bakteereja niin silloin auttaa vain lepääminen. Tuleepahan virussoftakin samalla päivitettyä.
Kurkkukipu tosiaan alkoi keskeltä kurkkua ja syvältä, päivä päivältä pahentuen. Sunnuntaina treeneissä vähän mietin, onkohan tämä nyt fiksua vai pitäisikö mennä huilimaan. Syöminen on ollut pahinta. Pakko pitää jollakin tavalla energiavarastot ja nesteen ylhäällä, kun jollakin tavalla tuli eläteltyä toiveita kisaan osallistumisesta lauantaina. Nieleminen oli yhtä tuskaa.
Tämä viikko on ollut varsinainen piinaviikko, kun on ensin odottanut innokkaana kisaa (taas vaihteeksi) ja sitten joutunut hyvästelemään kaikki kisatoiveet. Kun on kipeä, ei jaksa nähdä kovinkaan kauas, eikä välttämättä halua nähdä asioita kovin myönteisesti.
Ei auta kuin mennä lauantaina altaaseen, ja tehdä sen, minkä osaan. Enköhän vanhasta muistista osaa mennä. Näin viime yönä mielenkiintoisen unen. Olin kisassa ja dnf kyseessä. Päätin tehdä tosi pitkän vedon. Käännyin satasesta ja tulin 125 metriin, josta meinasin tehdä vielä käännöksen. Roope tarttui minua päästä kiinni ja nosti ylös sanoen "et kyllä mene enää". Päädyssä oli Kimmo tuomarina ja Timo hoputtamassa protokollan kanssa: "kaksi kertaa hengität ja näytät ok-merkit niin ehtii AIDAn rajoissa". Huohotin kunnolla ja odottelin sambaa, jota ei kuitenkaan tullut. Tajusin unessani että ei olisi kannattanut kääntyä - olin tullut rajoilleni. Tämä oli varmaan joku toinen kisa, kun se oli 25 metrin altaassa. Ei siis enteitä lauantaille.
Kisoihin on alle viikko. Hyvä, vihdoinkin pääseen tositoimiin. Motivaatio on alkanut palailla. Tänään tuli tuli pitkästä aikaa hyvä fiilis monolla menemisestä. Yritin tehdä niitä rauhallisia vetoja, mutta ei niistä voi nauttia. "Hitaasti" meneminen on yhtä tuskaa. Pystyn nauttimaan dynasta ainoastaan silloin, kun menen lujaa. Mennään sitten lujaa.
Tuossa viikolla tuli huono fiilis uusista säännöistä. Edellisissä säännöissä oli kansallinen poikkeus samban osalta, mutta uusissa sitä ei ole, kun halutaan katsoa toimiiko 15 sekunnin protokolla kunnolla. Vanha 20 sekuntia oli joka tapauksessa liian pitkä aika näyttää olevansa kunnossa. Säännöt muutettiin, kun hieman liian moni veti kunnon sambat mutta toipui alle kahdessakymmenessä sekunnissa ja pystyi viimeisellä sekunnilla suoriutumaan pintautumisesta.
Miten säännöt muuttavat minun suorituksiani? Noh. Ensinnäkin samba-sääntö olisi ollut "selkeä". Selkeä siksi, että ei saa sambata. Sambasta tulee punainen kortti. Nyt kun saa sambata, niin samalla tulee tiedostettua, että samba ei haittaa, kunhan selviää protokollasta. Riskit pitää taas arvioida uudelleen. Kuinka pitkälle haluaa mennä? Samba-säännöllä oli jokseenkin selvää, että pitää tulla hyvissä ajoin ylös. Jos haluaa olla korkealla sijoituksissa, pitää olla valmis hyväksymään omien rajojen ylitys.
Säännöt ovat samat kaikille. Kuinka moni ottaa riskin? Onko riskinotto tässä tapauksessa viisautta vai tyhmyyttä? Rohkeutta vai uhkarohkeutta? 15 sekuntia on lyhyt aika protokollan tekemiseen, jos sambaa. Kunnon sambassa peli on menetetty, mutta pienet sambat voi vielä hallita ja saada protokollan tehtyä.
Tällä asialla ei välttämättä ole käytännön merkitystä suoranaisesti. Puhun enemmänkin ilmapiiristä ja asenteesta. Mielestäni muutos on suuri ja kun se tulee henkiselle puolelle sen merkitys voi olla todella suuri. Tietysti säännöissä hyvää se, että krooniset minisambaajat eivät enää joudu kärsimään, vaikka vähän tutisisivatkin.
Asiaa on vaikea pukea sanoiksi, mutta se vaikuttaa voimakkaasti. Tässä joutuu miettimään hyvin tarkkaan, millä asenteella lähtee sukeltamaan, ja miten aikoo valmistautua vastaamaan itselleen, kun jossain vaiheessa matkaa kysyy itseltään, vieläkö jatketaan. Asenne ja tavoite pitää jollain tavalla suhteuttaa vaaroihin eli sambaan ja black outiin. Samba ei enää lievänä merkitse mitään, joten BO ja kova samba ovat enää vältettäviä juttuja. Asenne ja tavoite. Asenne ja tavoite. Ne pitää jollain tavalla suhteuttaa muuttuneeseen tilanteeseen.
Tiistaina olin altaassa, mutta en tehnyt oikeastaan mitään. Pari räpyläuimaria tuli kyselemään jotain tekniikkajuttua ja siihen vierähti puoli tuntia. Laurilla oli uusi puku yllään, joten sitä piti ihastella toinen mokoma. Lopulta päädyin uimaan vähän ja tekemään monolla pari lyhyttä pätkää. Hajanaista hommaa. Olisin voinut jäädä kotiin.
Keskiviikkona menin ajoissa altaalle spottaamaan Simon staticeja. Tein itsekin, mutta jätin vedot pariin todella helppoon neloseen. Pidemmälle olisi voinut mennä helposti, mutta jostain tuli pakkomielteisiä ajatuksia, että pitää, pitää, pitää, pitää tehdä kova tulos. En halua. Kokeilin Kimmon vihjeen mukaisesti uunoilla mono jalassa ja leikkiä pöhköä delfiiniä ja aistia veden virtausta ihollani. Ei sytyttänyt. En osaa mennä altaassa rennosti monon kanssa. Olen ehdollistunut liikaa dynaan. Avovedessä uunoilu varmasti sujuisi paremmin.
Torstaina oli jo, että en prkl mene treeneihin. Päätinkin jo jättää väliin, mutta sitten tuli velvollisuuden tunto peliin, sillä olen luvannut valvoa Simon staticit kisoihin asti. Menin sitten. Onhan siitä se hyöty, että uskaltaa rohkeasti sanoa Simollekin, että tuleppas vahtimaan jos haluan tehdä itse jotain. Hyvä että menin, sillä vuorolla ei sitten muita näkynytkään.
Tein itsekin vähän staticia. Tein pari vajaata nelosta. Ne olivat vielä helpompia kuin edellisenä päivänä, mutta maha oli sitä mieltä ettei mennä pitkälle. Ensimmäisessä lämppärissä oli vähän tekemisen makua ja halua, mutta toisessa ei enää hirveästi huvittanut. Ensimmäinen oli 3:45, mikä on harvinaisen paljon ensimmäiseksi lämppäriksi, sillä yleensä jätän sen ensimmäiseen nykäykseen parin minuutin kohdalla.
Tänään perjantaina piti olla välipäivä. Mietin viiden aikoihin ryhtyisinkö lipittämään olutta vai lähtisinkö uimaan. Lähdin uimaan. Se kannatti. Uin vapaauintia tunnin ja hyvällä vauhdilla. Hapenotto oli hyvässä kunnossa, hartiossa oli voimaa, jaksoi potkia hyvin eivätkä jalatkaan kramppailleet. Toisin sanoen oli todella hauskaa.
Nyt pystyn taas vaikka mihin.
Aina toisinaan uimahallilla näkee tyyppejä, jotka sukeltavat pituutta. On tullut tavaksi, että käyn jututtamassa ja kerron vähän seurasta ja toivotan tervetulleeksi mukaan. Tänään oli taas pari kaveria, joita kävin morjenstamassa. Esitin asiani ja paljastui, että he olivat olleet mukana ensimmäisissä sm-kisoissa viisi vuotta sitten. Eipä tuo mitään. Toivottavasti tulevat vuoroillemme.
Ai niin. Kuinka kauan parsakaalia pitäisi keittää?
Kävin uimassa. Ei ollut mitään virallista ohjelmaa, vaan tein mieleni mukaan, mitä sattuu. No, tänään huvitti uida. Pistelin tunnin ajan menemään vapaauintia rauhalliseen tahtiin ja puolet harvennetulla hengityksellä. Pääni ei tullut muuten kipeäksi. Selittäkääpä mistä se johtui? Olin kyllä tehnyt staticia edellisenä päivänä, mutta ei kai nyt sen pitäisi näin vaikuttaa. Pitääkö tästä luoda taas teoria, johon sotketaan bikarbonaattipuskurit mukaan, vai mitä ne olivat?
Kisavalmistautuminen? Siis mitä ihmettä! Onko sen tarkoitus stressailla ihan mahdottomasti? Näköjään. Hötkyily on paha juttu. Siinä lähtee systeemit lapasesta aika nopeasti. Pässi.
Tänään tuli niin jotenkin selvästi esiin se, mistä tässä lajissa pidän - treenaamisesta. Ihan uskomatonta sanoa, että pidän enemmän itse harjoittelusta. Siitä vaan tulee (melkein) aina hyvä mieli. Miksi hommat pitää tehdä vaikean kautta silloin, kun tietää, että pian pitäisi tehdä maksimitulokset? Miksi sitä pitää murehtia etukäteen? Miksi pitää yrittää pilata kaikki etukäteen turhalla hermoilulla.
Jälleen kerran harjoituspäiväkirjat pelastivat pulasta. Jännä juttu, miten olen niin monille sanonut, että niitä kannattaa pitää, jotta osaa paremmin suhteuttaa asioita ja sijoittaa itsensä maailmankaikkeuden harmoniaan, mutta kun kyseessä on minä itse niin pysty elämään niin kuin opetan. Ehkä tämä on nyt turhaa ankaruutta, "pyrkimystä täydelliseen valaistumiseen", kun kerran lopulta huomasin turvautua niihin.
Tuossa joku aika sitten kirjoittelin siitä, kuinka olen tehnyt niin vähän pitkiä sukelluksia. Monilta, niin monilta olen kuullut että niihin tottuu vain tekemällä. Tästä lähdetään sitten päättelyketjussa eteenpäin ja päätetään tehdä pitkiä. Mutta voi hyvä mies, kun kroppa ja pää eivät kestä niitä joka päivä tehdä. Nyt sen vasta tajuan. Pitkiä oppii tekemällä pitkiä, mutta nekin pitkät pitää tehdä pitemmällä aikavälillä kuin kuukaudessa. Nyt kun ajattelen niin voisi olla hyvä kokeilla maksimia kerran kuukaudessa. Joskus jo aikaa sitten olen kuullut näin jonkun sanovan. Perustelkaa sanomisenne, jotta minäkin uskoisin heti.
Harjoituspäiväkirja (se jota ei ole netissä - hähää, jotain sentään pysyy salassa) pelasti siis pulasta. Sieltä paljastuu kaikenlaista, mutta myös aivan tavallista, kovaa harjoittelua vielä ennätyssukellusta edeltäviltä päiviltä. Kun saa tehdä niin kuin ennenkin, käyttäytyy myös niin kuin ennenkin. Kun on tavallista niin silloin on tavallista. Jos on jotain spesiaalia, sen tietää. Jos ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, niin miksi sitä pitäisi jännittää. Keittelen taas aamulla puurot - mitenkähän sujuu. Tuleeko liian löysää vai palaako pohjaan. Voi että, kun tulisi sopivaa.
Niin tosiaan. Miksi muuttaa yhtään mitään ennen kisoja? Tuntuu että mielenrauha alkaa nousta aivan uusiin sfääreihin. Sen kuitenkin uskon, kun Roope muistutti lepäämisestä. Totta kai levätä pitää, mutta liika herkistely ainakin nostaa mulla täpinän niin pahaksi ettei oikein mikään suju. Ruumis kaipaa tasaista kiusausta, jotta malttaa pysyä paikoillaan.
Siis vain parasta. Ja mikä on parasta? Harjoittelu tietysti, kaikissa muodoissaan.
Static on alkanut kiinnostaa. Tiesin Simon tekevän staticia, joten menin heti kymmeneksi spottaamaan. Tein sitten Tampereen static-gurun jälkeen.
On kivaa, kun on löytänyt lajiin jotain uutta eli staticin ilman laseja ja klipsiä tai maskia. Sanotaan sitä pääluomuksi, kun vielä vedetään huppu pois päästä. Luomu olisi ihan ilman mitään. No jos uikkarit jäisi pois niin voisi tulla porttikielto.
Tein 2:30 ja 3:00, ja tuumasin ettei huvita. Simo ylipuhui tekemään edes vitosen, ja kannustuksesta innostuneena tein 5:31. Helppo veto, ei ollut lähelläkään rajoja. Torstain veto oli aika limiitti - siis se hyperventilaatio.
Simo on puhunut paljon maltillisesta ja hallitusta hyperventilaatiosta. Sanotaan että jos vetää neljä minuuttia palleahengitystä, menee se hyperventilaation puolelle. Klassisin esimerkki on kuitenkin se, että ylihengittää voimakkaasti monta kertaa ja pitkään ennen suoritusta. Simo on vakioinut omat hengityksensä siten, että tietää ihan päivän kunnon mukaan, montako syvää pitää vetää.
Jos tekee kaksi syvää, on se vasta tuuletus. Viisi syvää voi jollakin olla liika, mutta toisille ihan sopiva. Kymmenen on kuulemma jo hyvin paljon. Minä kokeilin tehdä lämppäreissä viisi ja kuusi syvää ennen lähtöä. Pitkässä tein seitsemän syvää hengitystä, ja siihen päälle kolme pientä tasaavaa. Jos nyt muistelee sitä torstain hyperventilaatiota, niin oli tämä paljon fiksumman oloinen. Varoitukset tulivat 2:45. Täysin ventiloimatta ne tulevat ehkä kahden tuntumassa. Kevyellä palleahengityksellä ehkä 2:30 ja täydellä hyperillä 3:45. Joka tapauksessa viisi ja puoli olisi voinut olla raskaampikin. Tämä meni suhteellisen kevyesti.
Menin perjantaina Paimioon tarkoituksenani tehdä jonkinlainen treeni Solinassa lauantai-aamuna. Sovin homman Roopen kanssa jo alkuviikosta, jolloin vielä suunnittelin tekeväni pitkiä tai kovia treenejä. Asetelman muututtua, suunnitelma jäi, mutta menin Paimioon silti, jotta sain rauhassa jutella Roopen kanssa. Reisusta tuli hyvä mieli. Nyt jaksaa vähän paremmin odotella kisoja, kun sain selviteltyä joitain juttuja Roopen kanssa.
Lauantaina menin altaaseen tietämättä, mitä tekisin. En ollut päättänyt, että tekisin jotain tiettyä, vaikka static ja dnf olivatkin jollain tasolla selviä juttuja. Tein alkuun pari lyhyttä staticia, mutta se ei hirveästi kiinnostanut, joten aloin tehdä dnf:ää. Sykemittari oli jälleen mukana ja sen kanssa tuli leikittyä. Lähdössä syke 95 ja viidenkympin jälkeen 50. Toimii se näköjään liikkeessäkin. Tein pari pidempääkin, kun teki mieli. Ensimmäinen oli jotain 83 metrin tuntumaan ja toinen 75 m.
Ei tehnyt mieli monoilla vasta kuin 6 minuuttia ennen vuoron loppua. Tein siinä pari pätkää ihan huvikseni. On se joskus ollut hauskempaakin.
