Mennessäni hallille suoraan sanottuna vitutti. Ja lujaa. Kahteen viikkoon ei ole voinut mennä mihinkään kastumatta. Siinä hieman mietin, mitä treenaamisesta tulee, kun lähtökohta on tällainen. Alkuun tein kolme kappaletta pikkustaticeja ilman kelloa. Laskin ensin 45 sydämenlyöntiä, sitten 60 ja viimeisellä 80. Suoritusaika kyllä pitenee enemmän kuin pelkästään lyöntien avulla voisi päätellä, koska syke hidastuu, kunhan apneaan tottuu. Päivi tuli sitten altaalle ja pyysin kahden minuutin merkin. Ei vieläkään tuntunut kivalta. Esilämmittelyt tehty silti.
Olin vakaasti päättänyt tehdä kaiken niin kuin ennakolta olin suunnitellut. Suunnitelmaan kuului kolme vetoa, siten että jokaisella tehdään enemmän kuin edellisellä ja että viimeinen on vähintään neljä. Tai oikeastaan neljä minuuttia oli sellainen tavoite. Nyt kun olen miettinyt treenaamista siten, että tehdään se mikä menee varmasti eikä joka päivä lähdetä arpomaan uutta ennätystä.
Ensimmäiseen vetoon koetin tehdä valmistautumisen hieman erilailla. Tähän asti olen kellunut selälläni ja hengitellyt. Kokeilin miltä tuntuu lähteä pystystä, altaan reunasta kiinni pitäen. AP 3.00 ja sen myös tein. Nykäykset tulivat taas hartioita myöten eikä suoritus tuntunut yhtään hyvältä. No eikun selälleen taas valmistautumaan.
Toiseen pyysin merkit taas kolmen mukaan, mutta arvelin jo etukäteen tekeväni kolme ja puoli. Se on mukavampaa, kun saa merkkejä säännöllisesti nykäysten alettua. Nyt sain rentoutumalla ohjattua nykäykset enemmän mahan puolelle, mikä tuntui mukavalta. Itse asiassa tullessani ylös 3.30 kohdalla viihdyin veden alla hyvin. Olisi mennyt pidemmällekin, mutta minkäs teet, kun on päättänyt noudattaa orjallisesti suunnitelmaa.
Kolmanteen suoritukseen lähdin hyvillä mielillä tavoittelemaan neljää minuuttia. Itse suoritus ei tuntunut niin hyvältä kuin keskimmäinen veto. Jälleen merkit kolmen mukaan, mutta syyn taisin jo perustella. Tosin AP olisi voinut hyvin olla 3.30 niin eka merkki olisi tullut 2.30 kohdalla, jolloin viimeistään olen aina saanut ensimmäisen nykäisyn. Neljä minuttia sain tehtyä ja siihen olen varsin tyytyväinen. Tein sen mitä olin ajatellutkin tehdä.
Merkittävää on myös se, että myöntää itselleen tavoitteen täyttymisen olevan oikeasti hyvä juttu. Alitajunta ei tänään esittänyt ehdotuksia uudesta ennätyksestä. Siinä turhautuu niin helposti jos tavoittelee kuuta taivaalta eikä homma toimi jos ei malta pysyä siinä minkä varmasti saa tehtyä. Jos tekee tavoitteensa voi tavallaan olla tyytyväinen. Jos taas metsästää ennätystään joka päivä, tulee pettymyspäiviä todella usein. Tämä päivä oli hyvä paluu ruotuun keskiviikon jälkeen.
Staticin jälkeen tein dynaa ilman räpylöitä. DNF 25m on ihan tyhmää. Niitä en enää tee. En edes lämppärinä, vaan teen aina sen käännöksen. Näin kun on hetken aikaa toiminut niin DNF 50m on todella kevyttä kamaa. Sitten tyhjillä keuhkoilla uunoilemaan. Tavalliset tyhjien lämppärit ja päälle 30m. Olisin mieluusti mennyt pidemmällekin, mutta oli niin paljon kakaroita pomppimassa reunalta , että jätin suosista lyhyemmäksi, kun tuosta laitaan pääsystä ei ollut takeita. Päivi teki oman DNF enkkansa 62m. Jos hänellä staticit menivätkin vähän heikommin tänään, niin kummasti vaan hymy irtosi uuden ennätyksen jälkeen. Tämä muuten mitattiin oikein rullamitalla. Virallista.
Ai niin treenien jälkeen ei ottanut yhtään päähän. Paitsi sitten kun olin polkenut takaisin kotiin vesisateessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti