torstaina, joulukuuta 29, 2005

29.12.2005 Korjaussarja

Tänään korjasin virheitä. Niitä oli jostain päässyt taas muutama tulemaan. Ensimmäisenä jätin venyttelyn väliin. Eilen venyttelin ja rentouduin kunnolla, minkä ajattelin olevan hyvä juttu, mutta enemmän vaikutti siltä, että venyttely vain vei parhaan terävyyden.

Toisena temppuna otin kaulapainosta parisataa grammaa lyijyä pois. Siinä on ehkä ollut hieman liikaa painoa, mikä pitänee paikkansa sillä tänäänkin balanssini oli ehkä hivenen negatiivinen. Kaulapainon säätöön kuului myös pidennys. Kun otin lyijyä pois, jätin letkun vähän pidemmäksi, mikä auttoi ahdistuneeseen oloon. Punnituksessa vaaka ilmoitti massaksi 3,3 kiloa.

Kolmas korjaus liittyykin jo itse tekniikkaan. Jälleen kerran pääni oli päässyt siirtymään liian ylös. Osittain korjausta helpotti väljempi kaulapaino, jonka ansiosta asento oli helpompi hakea, kun sain tunkettua leukani painon ja niskani väliin.

Neljäntenä tekijänä rentoutin hartioitani hivenen ja laskin niitä vähän alemmas. Kun kädet lukitsee korviensa taakse, tulee siinä aika helposti jännitettyä ylävartaloaan liikaa. Rennompi asento mahdollistaa taas rintarangan paremman liikkuvuuden.

Näiden korjausten avulla sukeltaminen alkoi taas maistua. Mietin yhä, mikä olisi paras asento nilkoille. Itse asiassa en ole enää varma liikutanko nilkkojani silloin, kun luulen liikuttavani niitä. Joka tapauksessa potkun liikeradasta tulee näin laajempi ja liikkuminen on sulavampaa. Nilkat tiukkana liike tuntuu pienemmältä ja potku tuntuu jäävän vaillinaisemmaksi.

Nilkkojen ottaminen mukaan potkuun aiheuttaa kuitenkin ongelman. Vaarana on, että kädet lähtevät keulimaan enemmän. Osaltaan ongelmaan auttoi hartioiden rentouttaminen, jolloin keulimispaine on helpompi ohjata keskivartaloon ja siirtää sitä kautta takaisin seuraavan potkun voimaksi. Voi kuinka suuresti haluaisinkaan nähdä videolta, miltä tämänpäiväiset sukellukset näyttivät. Ainakin luulen menneeni parempaan suuntaan.

Epäsuorana todisteena oikean polun konttaamisesta kohti täydellisen tekniikan high wayta on vauhti. Kellotin itselleni lopussa noin kymmenen viisikymppistä, jotka menivät suurimmaksi osaksi puolen sekunnin sisälle toisistaan. Ainoa poikkeus oli viimeinen veto, johon meni 29,2, kun yleisin aika oli 30,5. Vauhti alkaa näin ollen löytyä jo mukavasti. Missään näistä vedoista ei tuntunut, että menisin liian lujaa, vaan vauhti oli niin sanottua vakiovauhtia.

28.12.2005 Mono on ihan tyhmä härveli

Simo otti kameran mukaan, ja otimme tekniikkaa videolle. Oman menemisensä katsominen videolta on ristiriitainen kokemus. Ensinnäkin on todella hienoa ja hyvä juttu, että pääsee näkemään, miten liikkuu vedessä. Vaikeutta videot tuovat sillä, että oma meno ei tunnu siltä, miltä se näyttää. Miten olen kuvitellut uivani ei vastaa sitä, miltä se näyttää - kaikki liikkeet ovat suurempia kuin, miltä ne tuntuvat. Myös nopeus on suurempi.

Eilen miettimäni nilkkajuttu tuli kokeiltua. En tiedä, onko sillä mitään merkitystä tekniikkaan, mutta löysemmillä nilkoilla mono ei ainakaan naksu niin pahasti. Kun nilkat ovat suorana, tuntuu mono naksuvan alapotkussa. Voi vaan arvailla, mistä sekin johtuu. Videolta katsoessani olin huomaavinani, että jalan liike olisi hieman voimakkaampi silloin, kun otan nilkatkin mukaan liikeeseen.

Nopeus oli myös suurempi. 30-32 sekunnin alueelle pääsee nyt jo ihan tasaisesti, vaikka ei siihen keskittyisikään. Olen alkanut miettiä, ovatko nopeudet sittenkin liian kovia. 50 metriä menee kyllä mukavasti tällä vauhdilla eikä siinä ole ongelmia. Kuitenkin muutamia tehtyäniä alkaa jalkoja ja vatsaa hapottaa aina lopussa. Miten ihmeessä pitkiä sukelluksia voi tehdä, jos happoja alkaa tulla näin aikaisin? Pitääkö niitä Eeron tavoin vain sietää?

Itse asiassa suoraan sanottuna, tuo mono alkaa tympäistä. Se tuntuu kömpelöltä ja raskaalta, ja kaulapaino ahdistaa. Ilman räpsiä tai kumisellaisilla meneminen on paljon hauskempaa. Kokeilin miten kumiräpsät ja mono + kaulapaino vertautuvat keskenään; kumiräpsillä ja ilman kaulapainoa pitää tehdä kaksi potkua enemmän 25 metrin matkalla. Tuon ohella olo on vapaampi ja kevyempi - eteneminen tuntuu hyvin paljon rennommalta. Taidanpa vetäistä kisoissa ihan luomuna, jos meininki ei muutu...

keskiviikkona, joulukuuta 28, 2005

27.12.2005 Nilkat

Kävin treenaamassa Kalevan hallissa, mikä onnistui lähinnä siksi, että väkeä oli aika vähän paikalla. Aloitin tekemällä potkuja kumiräpylöillä - lähinnä kyljelläni. Jatkoin ilman räpsiä, jolloin tein myös perinteisesti. Kurssilla kyljellään meneminen tarjosi vielä haastetta, mutta nyt sekin onnistuu ilman ongelmia. Tein aina maksimissaan 15 potkua ja uin siitä altaan toiseen päähän, missä huilasin ja lähdin toiseen suuntaan. Vetoja tuli noin 8-10 sekä kumiräpsillä että ilman.

Tein monolla viisikymppisiä loppuun. Ehkä kannattaisi tehdä toisin päin, sillä monoilu oli fyysisesti aika raskasta muun treenin päälle. Hain liikkeeseen sulavuutta ottamalla nilkat mukaan liikkeeseen. Kun olen pitänyt nilkkani suorana, mono ei ole tuntunut seuraavan sulavasti mukana. Nyt otin pienen taivutuksen mukaan, jolloin liike tuntui paljon joustavammalta. Täytynee videoida molempia tyylejä, ja katsoa, missä mennään hyvään suuntaan. Idea heräsi oikeastaan siitä, kun Johanna kysyi joskus kuukausi sitten, liikutanko nilkkojani dynassa.

Tuntui myös hieman siltä kuin käyttäisin nyt enemmän jalkaani potkussa. Oikean balanssin hakeminen tuntuu haasteelliselta keskivartalon ja reiden välillä. Toisaalta kumiräpylöillä meneminen tuntuu todella helpolta, ja kuvittelen, että tekniikkani on kaikkein parhaimmillaan niillä. Jotenkin mono on vaikeampi väline, ja kun jalat ovat yhdessä niin liike saattaa tuntua kankeammalta tehdä. Joka tapauksessa kumiräpsät ilman kaulapainoa ovat mukavantuntuinen tapa edetä. Siinä on jotain samankaltaista vapautta kuin mitä tunsin vuosi sitten, jolloin olin vasta sukeltelujeni alussa.

sunnuntaina, joulukuuta 18, 2005

18.12.2005 Kisat tiedossa

Tampereella pidetään kisat tammikuun 21. päivänä Hervannan hallissa. Idea kisoista lähti liikkeelle kuukausi pari sitten, kun joku harmitteli ääneen, miksei kisoja ole useammin. Johdonmukaisessa järjestyksessä ensin selvisi kisan nimi; Hervanta Underground Apnea. Nimi tulee siitä, että Hervannan halli on noin 30 metriä maan alla. Mielestäni kisat oli saatava jo pelkän nimenkin takia. Osallistujat tästä.

Aamulla treenattiin jälleen Pedersenin oppien mukaisesti. Simon kanssa haimme oikeaa nopeutta viidellekymmenelle metrille. Peter kehotti minua hakemaan vauhtini 30 ja 32 sekunnin väliin, ja sitä nytkin yritin, mutta helppoa se ei ollut. Vaikka luulin meneväni hyvää vauhtia, kului aikaa silti "liikaa"; 36-37 sekuntia. Piti oikein miettiä, mitä matkan varrella tuli kuhnailtua.

Tietenkään dynamic ei ole nopeuslaji, jossa vikkelin on voittaja. Tässä tarinassa on kyse siitä, että olettaman mukaan tietyssä vauhdissa tekniikan saa hyödynnettyä tehokkaimmin. Vasta noin kymmenes veto paljasti, että oletus saattaa edelleen pitää paikkansa, kun löysin oikean rytmin uudelleen. Mielenkiintoisena sivujuonteena vauhdikkaammasta etenemisestä olen huomannut, että viisikymmentä metriä ei tunnu hengenpidättämisen suhteen miltään, mutta happoa kertyy enemmän.

Treenin viimeinen puolituntinen kului mukavasti kumiräpsillä uunoillessa. Tein delffaria myös ilman räpsiä. Peterin treeniohjelmassahan oli delffari normaalisti, kyljellään ja selällään, kumiräpsillä ja ilman. Itselleni haastavinta on ollut ilman räpsiä kyljellään; muissa ei ole vaikeuksia ollut. Kyljellään uiminenkin alkoi sujua, kun keksin miten se pitää tehdä. Haastetta siinä on totisesti, kun uinti tehdään ilman painoja, mutta täysillä keuhkoilla.

Välineurheilupuolella olen ottanut uuden kaulapainon käyttöön. Massaa löytyy about 3,5 kiloa ja se tuntuu sopivalta. Vanha oli kaksi ja puoli kiloinen. Oikeastaan oli jo aikakin laittaa lisää lyijyä, kun vanha ei enää riittänyt. Samalla laitoin uuden polkupyörän kumin, kun löysin vanhasta reiän. Vaikka uusi paino oli liukutestin perusteella sopiva törmäsin uuteen ongelmaan. Kun tein viisikymppisiä, pintauduin helposti matkan varrella. En tiedä onko tekniikkaan tullut jokin bugi vai mikä on, kun uin todella matalalla ja välillä rikon pinnankin vahingossa.

torstaina, joulukuuta 15, 2005

14.12.2005 Paluu arkeen

Heti Pedersenin kurssin jälkeen mieliala oli hyvin korkealla ja into valtava. Keskiviikon treeni tiesikin hyvin paikkansa, ja palautti takaisin arkeen. Viikonloppu oli sanoinkuvaamattoman mahtava. Kurssi oli hyvä ja seura vielä parempaa. Videoitu treeni antoi mahdollisuuden välittömään palautteeseen.

Henkilökohtaisesti pidin myös Pajulahden matalasta altaasta. On mukavampi sukeltaa, kun pohja on lähellä. Omia liikkeitää on helpompaa peilta, kun voi koko ajan nähdä etäisyyden muutokset pohjasta tarkemmin. Jos sukeltaa neljä metriä syvässä on vaihtoehtona joko mennä pohjalle tai sukeltaa alle parissa metrissä - tietysti muutkin syvyydet ovat mahdollisia.

Ongelmana pohjalle menemisessä on pohjalle meneminen eli siinä joutuu menemään palanmatkaa väärään suuntaan. Jos taas pohja on kaukana, ei tuntuma omiin liikkeisiin ole niin hyvä.

Viikonlopusta jäi pieni treenikrapula. Kurssilla saattoi keskittyä kokonaisvaltaisesti tekemään korjauksia tekniikkaansa eikä tarvinnut itse arvioida niin kauheasti, miten sukellus meni, vaan Peter oli sitä varten paikalla, että hän kertoi, mitä tehdä. Koin keskiviikkona hieman vaikeaksi lähteä jatkamaan siitä, mihin sunnuntaina olin jäänyt. Jostain syystä mielessä oli ajatus siitä, teenkö nyt aivan oikein, pelkona tietysti se, että alan itse vääntää tekniikkaani ihan vikasuuntaan.

Osan tällaisten tuntemusten synnystä selitän sillä, että viikonloppuna oli tosiaan niin kivaa, että sen jälkeen mikään ei tunnu miltään pitkään aikaan. Toisekseen nyt täytyy vain uskaltaa jälleen ottaa vastuu tekniikastaan täysin itselleen. Peteriin saattoi luottaa, ja nyt kun ajattelen, että minun pitäisi luottaa jälleen itseeni tekniikan parantamisen suhteen, tuntuu kuin joutuisin astumaan ehkä hivenen suuriin saappaisiin.

Tosiasiallisesti tekniikkani tuskin on heikentynyt muutaman välipäivän jälkeen, mutta silti heräsi epäilys, josko sittenkin teen jotain väärin. Vapaasukellus ei ainakaan tähän asti, ainakaan minun tietääkseni, ole ollut mitenkään valmentajavetoista. Sukeltajat ovat joutuneet miettimään asiat yksin tai kavereiden kanssa. Vastuu on kuitenkin ollut sukeltajalla itsellään. En ehkä kovin mielelläni näkisikään uimarityyppistä valmennusta vapaasukelluksen parissa - olisihan se hassua, kun altaanlaidalla heiluisi joku ukko pilli suussaan.

Valmennus tekee silti toisinaan hyvää ja siitä saa valtavasti uutta omaan harjoitteluunsa, kun samalla näkee, miten muut tekevät. Jos aina treenaa vain ja ainoastaan yksin, joutuu keksimään aika monta pyörää uudelleen, mikä voi pitemmän päälle muodostua turhauttavaksi. Kurssilta saatujen eväiden voimalla ainakin Team Tampere aikoo treenata ja ihan sikana. Me vaan halutaan olla parhaita!

tiistaina, joulukuuta 13, 2005

10.-11.12.2005 Monotekniikkakurssi

Viikonloppuna oli Pajulahdessa Peter Pedersenin pitämä monoteknikkakurssi. Kaksipäiväiseen kurssiin sisältyi kolme videoitua allastreeniä ja tarpeelliset palautteet sekä muuta vapaasukellukseen liittyvää keskustelua. Peter oli varmasti oikea mies kurssia pitämään; onhan hän ensimmäisenä maailmassa sukeltanut 200 metriä dynamicia ja vieläpä tavattoman kauniilla tekniikalla.

Aloitimme lauantaina yhdentoista aikoihin - lounastamalla. Täytyy heti alkuun sanoa, että Pajulahdessa oli kunnon sapuskat. Välillä tuli mietittyä, tultiinko tänne pelkästään syömään vai mitä. Kun harvoin saa kunnon ruokaa, jouduin tosissani katsomaan millaisia annoksia otan, jotta pystyin suoriutumaan allasosuuksista.


Ennen ensimmäistä allasta menimme luokkaan, jossa Peter kävi läpi kurssin ohjelman. Hän kertoi myös työtavoistaan ilmoittamalla olevansa "tough bastard", mikä lähinnä tarkoitti sitä, että hän ei altaassa pehmentelisi sanomisiaan. Yleinen suhtautuminen muuttui hieman jännittyneeksi siitä, millaista sanomista tanskalaisen suusta tuleekaan. Tough bastard tarkoittikin lopulta suomalaisessa mittakaavassa pelkästään asiallista ja ammattitaitoista suhtautumista asioiden hoitamiseen.

Ilmeisesti Peterillä on joskus ollut hieman ongelmia ranskalaisten kanssa - heillä kun on erilainen asenne tekemiseen. Eteläeurooppalainen kulttuuri saattaa toisinaan vaatia enemmän kohteliasuussanoja, mutta meille tällainen toimintamalli sopi täydellisesti.

Ensimmäisessa allassessiossa porukka jaettiin kolmeen kolmen hengen ryhmään, joista kukin teki kolme settiä, joista jokainen sisälsi kaksi sukellusta. Näin siis yhdestä harjoituksesta jokainen sai itselleen kuusi vetoa, jotka kaikki videoitiin. Altaan jälkeen videot katsottiin luokassa tykin kautta.

Peter on aiemminkin pitänyt vastaavanlaisia kursseja; se nimittäin näkyi siitä, että homma toimi. Kun oma vuoro tuli, lähdettiin heti huinailemisen sijaan, ja sukellettiin 15-20 metriä, mikä riitti Peterille korjausten tekemiseen. Toisekseen matkan pysyessä lyhyenä myös aikataulut pitivät paremmin, kun aikaa ei kulutettu turhaan. Virheen huomaamiseen ei tarvita 50 metrin vetoa.

Vedon jälkeen mentiin Peterin puhutteluun, jossa hän sanoi yhden asian, johon keskittyä. Lähestymistapa oli kerrassaan loistava, sillä yhdenkin asian toteuttamisessa voi joskus olla ihan tarpeeksi tekemistä. Peter oli porukkaamme hyvin tyytyväinen, sillä toteutimme kurinalaisesti hänen ohjeitaan. Kaikki keskittyivät olennaiseen, ja mikä hienointa, kaikki pystyivät toteuttamaan pyydetyt korjaukset.

Yhden allassession aikana tehtiin kuusi vetoa, jolloin tuli viisi asiaa toteutettavaksi ja yksi mietittäväksi seuraavaa päivää varten. Sillä aikaa, kun yksi ryhmä teki, oli kahdella muulla ryhmällä aikaa harjoitella korjauksia toisilla radoilla. Viiden korjauksen siirtäminen käytäntöön oli vaativaa, mutta ei liian vaikeaa. Viidennen ja kuudennen sukellukseni jälkeen olin hyvin innokas näkemään jo videoita, sillä en enää tiennyt, miltä menemiseni näyttää.

Videoiden purkuun meni aikaa useampikin tunti, vaikka kuvamateriaalia yhdestä allassessiosta kertyi reilut kaksitoista minuuttia yhteensä. Alle 20 metrin vedot eivät vie paljoa aikaa, mutta videot katsottiin moneen kertaan ja välillä kelattiin taaksepäin ja välillä katsottiin hidastettuna. Samalla Peter antoi yksityiskohtaisempaa palautetta kuin altaalla, jossa ajan vähyyden ja harjoituksen sujuvuuden takia pitäydyttiin lyhyemmässä kommentoinnissa. Parasta Peterin valmennuksessa oli se, että hän kertoi ensin, mikä on vikana ja sitten, miten se korjataan.


Tähän asti olen sukeltanut niin sanotulla kick-and-glide-tekniikalla, mikä perustuu aika räjähtävään potkuun, jota seuraa vauhdin hyödyntäminen liu'un avulla. Tekniikan idea on siinä, että mitä vähemmän potkuja, sitä vähemmän kuluu energiaa ja happea. Liu'ussa taas pyritään rentoutumaan ja ottamaan ilo irti "ilmaisesta" vauhdista. Tällä tekniikalla olen tavallisimmin tehnyt 25 metriä seitsemällä tai kahdeksalla potkulla, mutta pystyn taittamaan matkan jopa neljällä potkulla.

Peter edustaa toista koulukuntaa. Esimerkiksi Peter itse potkii kokoajan, mutta liike on paljon sulavampi eikä potku ole ollenkaan räjähtävä. Oikeastaan liike on puhtaimmillaan täysin tasainen. Totta on, että potkuja joutuu ottamaan enemmän, mutta hapensäästämisen idea tuleekin siitä, että aivan fysiikan lakien mukaisesti, kiihdyttäminen vie enemmän energiaa kuin tasaisen vauhdin ylläpitäminen.

Lyhyesti sanon, että Pedersenin esittämät ajatukset voittivat. Uudella tekniikallani 25 metriä vaatii 12 potkua. Vauhti on nopeampi ja eri tavalla rasittava kuin liuku-tyylissä. Uusi tyyli vaatii harjoittelua, jotta sen saa selkärankaan. Aikaa viisikymppisen tekemiseen meni 30-33 sekuntia.

Peterin mielestä sopiva vauhti minulle tullee luultavasti olemaan 30 ja 32 sekunnin välillä. Vanha tekniikka on ottanut 38-40 sekuntia yleensä. Peter kielsi sukeltamasta 32 sekuntia hitaammin. Syynä kieltoon on se, että tätä hitaampi vauhti tuo tekniikkaan virheitä samoin kuin liian nopea vauhti.

Illalla söimme hyvin. Kun ei ollut tarvetta mennä illalla enää altaaseen, saatoin santsata oikein kunnolla. Oli se vaan hyvää :) Ruuan jälkeen mentiin saunaan; kuinkas muutenkaan, kun kukaan ei ollut pitkään aikaa saunonutkaan. Aloitimme koko porukka miesten rantasaunasta ja kävimme uimassa järvessä. Jatkoimme naisten saunassa ja kävimme järvessä.

Kun tulimme järvestä Johanna tuli ovella vastaan, että älkää tulko enää, täällä on muitakin. Parin sekunnin tuumailun jälkeen Eero ja Timo tuumasivat, älä kuseta ja painuivat naisten puolella vain tullakseen heti takaisin toteamaan, että ei Johanna kusettanutkaan. Sitten jatkettiin miesten saunassa ja taas käytiin järvessä. Avantoa ei saatu, kun vesi oli vielä sulaa. Peter tykkäsi myös kylmästä vedestä. Ja olisihan se pitänyt arvata, että Timon piti päästä tekemään staticia järvessä - ja vielä munasillaan. Siitä lähetimme yksissä tuumin valokuvan Deeperiin todisteeksi suomalaisesta talviharjoittelusta.

Illalla käytiin vielä oluella, yhdellä siis. Oikeesti. Puhuttiin paljon lajista ja vähän muustakin, kuten musiikkimausta. Haastattelin Peteriä miehen omista harjoittelumenetelmistä myös muiden kuin dynamicin osalta.

Sunnuntai aloitettiin hyvällä aamupalalla, jonka jälkeen mentiin luokkaan perehtymään päivän ohjelmaan. Päivän ensimmäinen allasosuus tuli olemaan identtinen lauantaisen kanssa ja toisessa käytäisiin läpi muita tekniikkaharjoittelun osia. Kun aikaa jäi, haastattelimme Peteriä lisää.

Treeni vedettiin tosiaan samanlaisena kuin lauantainakin. Vaikeinta oli lähteä ensimmäiseen vetoon, kun hieman epäselvää, mitä pitikään tehdä. Tekniikka oli kuitenkin siinä kuosissa, mihin se oli lauantaina jäänyt, joten jatkaminen olikin helppoa. Harjoituksen jälkeen syötiin taas vaihteeksi, ja käytiin videot läpi kunnolla.

Viimeinen allasharjoitus piti sisällään oheisharjoittelua. Teimme potkuja ilman räpylöitä ja pienillä kumiräpylöillä. Kaikki tehtiin ilman kaulapainoa, koska eräs harjoituksen ideoista oli haastavuuden hakeminen. Ensin mentiin normaalisti, sitten kyljellään ja lopuksi selällään. Sama toistui kumiräpsien kanssa. Loppuun teimme vielä intervalliharjoituksen monolla. Se oli lyhennetty versio, ja teimme 4*50 metriä, jossa tauko oli ensin 25-30 sekuntia, ja sitä lyhennettiin aina viidellä sekunnilla. Peter esitteli myös muita intervalliharjoituksia, mutta niitä emme ehtineet käymään läpi.

Ennen kuin kävimme läpi loppukeskustelut menimme syömään. Peter kertoi lisää tekniikkaharjoittelusta ja intervallien tekemisestä. Lisäksi vertailtiin hieman monoja, ja sitä, miten ne eroavat toisistaan ja mitkä ovat hyviä ominaisuuksia. Paljon keskusteltiin myös oikeasta jäykkyydestä. Hieman yllättäen Peter oli sitä mieltä, että hän ei ottaisi jäykkää, vaikka on vauhdikas kaveri, vaan pitäytyisi mediumeissa. Aiemmin hän on tehnyt jäykällä monolla. Ainakin Team Tampereella tuntuu olevan tilaus lähtemässä.

Kurssin aikana sain tavattoman paljon uutta itselleni. Jos nyt suoraan sanon ja itseäni kehun, niin minulla on hyvä tekniikka. Olen sen tiennyt jo aiemminkin, kun siitä on minulle niin moni sanonut. Tilanne on hieman hämmentävä, mutta toisaalta tavattoman mukava. Hämmentävyys tulee siitä, että ostin mononi kesällä, ja olen treenannut sillä näin ollen puolisen vuotta. Kurssilla oli monia, jotka ovat tehneet monolla vuosia, mutta joiden tekniikka on huonompi. Suoraan sanottuna.

Monotekniikka on ollut minulle helppoa. Kesällä sain kauheasti oppia ja intoa, kun Roope oli Tampereella ja teimme kahdestaan parin tunnin treenin. Tunnen saaneeni tavattoman paljon ja vieläpä aika helposti. Sen kuitenkin sanon, että olen harjoitellut, mikä varmasti on vaikuttanut nykyiseen tilanteeseeni. Kesällä hinkkasin tunnollisesti 25 metrisiä keskittyen vain ja ainoastaan tekniikkaan. Vaikka keskityin kesällä liukuihin, ei se ollut hukkaan heitettyä työtä.

Ehkä hämmennyksen syy on siinä, että tuntuu oudolta olla niin hyvä tekniikassa. Samalla se on kivaa. Tuntuu hyvältä osata jotain kunnolla. Kukapa ei nauttisi onnistumisesta. Ehkä siihen, että koen tekniikan opettelun olleen helppoa, on vaikuttanut myös se, että en ole törmännyt ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Olen pystynyt toteuttamaan sen, mihin olen pyrkinyt. Syyksi toteuttamisen helppoudelle näen mielelläni lihaskuntoharjoittelun luoman hyvän kontrollin lihaksiini. Toinen lahjani saattaisi olla pitkä selkä ja voimakas keskivartalo. Oma osansa tulee myös hyvin liikkuvasta rintarangasta.

Tekninen lahjakkuus ei kuitenkaan riitä huipputulosten tekemiseen. Uskon että pahimmat vastustajani löytyvät pääni sisältä. Minun täytyy oppia hyväksymään tekninen lahjakkuuteni ja oppia elämään sen kanssa. Vaikka helposti ajattelisi, että vain huonojen asioiden kanssa täytyy oppia elämään, voi sen mielestäni kääntää myös toisinpäin. Täytyy pitää pää kylmänä ja keskittyä oleelliseen, sillä toisinaan sorrun yliyrittämiseen.

Sunnuntai-iltana Eero kysyi minulta, löisimmekö vetoa siitä, kumpi meistä tekee ensimmäisenä kaksi sataa metriä. Eero teki itse viime kesänä uudeksi miesten Suomen ennätykseksi 156 metriä. Minähän olen tällaisesta ehdotuksesta kerrassaan otettu; hei, noin kova sukeltaja arvostaa minua noin paljon. Vaikka jutun voisi tulkita vain heitoksi, ei voida sanoa, etteikö siinä olisi tosissaan olemistakin mukana. Itselläni on halu tehdä pitkiä sukelluksia, mutta koen hyvin vaikeaksi asettaa realistisia tavoitteita.

Mikä on minulle realistinen tavoite? Olin ajatellut, että 150 voisi olla seuraava etappi. Tuntuu ristiriitaiselta, kun muut ovat ilmeisesti sitä mieltä, että enemmänkin voisi mennä. Tärkeintä taitaa olla, että olisin välittämättä muista, enkä keräisi muilta odotuksia. Täytyy myöntää, että toisinaan tapanani on kerätä paineita; joskus liikaakin. Muut eivät välttämättä odota minulta mitään, mutta miksi toisinaan alan luulla, että muut odottavat minun tekevän enemmän kuin mihin pystyn.

Tämähän on vain harrastus.

Reissun kuvat


keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

7.12.2005 Rentoudu

Viime aikoina en ole pahemmin ehtinyt treenailemaan, kun viikonloppukin meni Kirkkonummella vapaasukelluskouluttajakurssin merkeissä. Kurssi pidettiin sukelluskoulu Upponallessa, jonka erikoisuutena on kahdeksan metriä syvä allas. Jännästi tuli lisää kipinää touhuun, kun pääsi kokeilemaan yli neljä metriä syviä hurjia sukelluksia. Eipä siinä tosin paljoa ehditty fiilistelemään, kun kurssillakin oli oma aikataulunsa; sauna-ajasta nipistettiin :)

Jo päivällä sovittiin Simon ja Laurin kanssa, että kokeilemme tehdä Paimion kokemusten mukaisen relay-harjoituksen, jossa joku on koko ajan veden alla. Olo oli hieman kankea aluksi, kun en hetkeen ole ollut vedessä kunnolla enkä muuten ole venytellytkään, vaikka niin itselleni joku viikko sitten pyhästi lupasin.

Alkuun mentiin mukavasti viisikymppisiä kolmeen pekkaan, kunnes kahdenkymmenen minuutin kuluttua Simon oli pakko luovuttaa kramppien ja irtoilevan nahan takia. Ehkäpä viisasta säästellä viikonlopun tekniikkakurssia silmällä pitäen. Jatkoimme Laurin kanssa kahdestaan. Hiilidioksidia alkoi kerääntyä kivasti eikä sukellukseen lähtiessä tuntunut yhtään palautuneelta. Piti kuitenkin tehdä, kun kaverikin teki.

Treenin suuren idean keksin oikeastaan vahingossa. Olin Paimiossa ajatellut, että tässäpä oiva tapa harjoitella tekniikkaa. Pelkästään tekniikkamielellä tulee helposti tehtyä todella nopeita vetoja. Kun teimme kahdestaan, piti voimaa käyttää viisaasti, jotta ei kuluttaisi itseään loppuun.

Palleanykäykset alkoivat tulla parinkympin kohdalla, mutta ne tulivat koska annoin niiden tulla. Aloin miettiä, mitä jos en päästäisikään niitä tulemaan. Keskityin vain ja ainoastaan pallean rentouttamiseen sukelluksen aikana, ja huomasin, että siitä tuli paljon helpompaa, kun rentouduin ja rentouduin enkä päästänyt palleaa nykimään.

Palleanykäystä ei kuitenkaan voi loputtomiin pidätellä; viisikymppiä nyt vaan on matka, jolla se onnistuu kevyesti. Itse asiassa ryhdyin miettimään ja sain ajatuksen siitä, voisivatko nykäykset osittain aiheutua lihasten liiasta jännittämisestä. Joskus on nimittäin päiviä, jolloin nykäykset pyrkivät tulemaan todella varhaisessa vaiheessa, kun taas toisinaan ne tulevat myöhään.

Ja se suuri ideahan oli siis se, että tiiviiseen tahtiin sukeltamalla, on pakko rentoutua, jotta sitä pystyy jatkamaan. Ellei rentoudu tarpeeksi, ei kykene sukeltamaan tuolla tahdilla. Näin ollen Paimiossa opittua viestimallia voi käyttää ainakin kolmella eri tavalla - matkan taittamiseen, tekniikan hiomiseen ja rentoutumisen harjoitteluun.

Oikeastaan sukeltaminen alkoi kierolla tavalla olla miellyttävää vasta siinä vaiheessa, kun Simo jäi ringistä pois. Lyhyet palautukset ja hiilidioksidin riittämätön poistuminen elimistöstä loivat mukavan, välillä hieman huimaavankin olon. Kun lähti matkaan, olisi vielä halunnut hetken hengittää. Vedessä ei puolestaan ollut mitään ongelmia. Olo oli mukava, rento. Hiilidioksidin kertymisen saattoi tuntea ruumiissaan ja silti pyrkiä ainoastaan rentoutumaan. Fiilistelemään. Kun tuli pintaan, ei kaikesta huolimatta tarvinnut edes huohottaa; pari syvää hengenvetoa riitti.

Viestiä jaksoimme Laurin kanssa tehdä kaksikymmentä minuuttia kahdestaan; sitten teekkari luovutti :) Totta puhuen, alkoi itseänikin kyseinen ajatus viehättää tuossa vaiheessa. Huimaava olokin hieman epäilytti. Myönnettäköön nyt sen verran vielä, että Laurin mono meni halki, joten ehkä siitä saadaan tarpeeksi hyvät perustelut.

Karol oli tuonut mukanaan samat Leaderfinsin monot, jotka olivat myös Paimiossa mukana, mutta joita en saattanut silloin kokeilla rauskojen jalkojeni takia. Kokeilin Flyeria ja se tuntui mahtavalta. Ero Dolphiniin kuin yöllä ja päivällä, Tampereella ja Turulla. Kokeilin tehdä turbo-vedon ja niin vain katosi sekunti edellisestä enkasta - viisikymppiä meni nyt kahteenkymmeneen sekuntiin. Välineurheilua.