29.9.2005 Rakasta palleanykäyksiäsi!

Paimion reissun innoittamana otettiin nyt monotekniikkaa videolle keskiviikkoiltana. Taitaa olla turhaa kommentoida mitään erikoisempaa siitä kuin, että on se vaan hyvä kun näkee, miten oikeasti menee. Sattui olemaan jotenkin huono ilta eikä tuntunut, että suoritukset olisivat olleet hyviä. Maksimissaan tein siis viisikymppisiä.

Torstai aamuna mentiin taas tekemään staticia tiistain tapaan, samaan aikaan ja samalla kokoonpanolla. Treenisuunnitelmani oli samanlainen kuin tiistaina. Tein paljon toistoja, mutta en vienyt lähellekään rajoja. Neljän minuutin static tuli helposti, ja taisin tehdä niitä taas kaksi ainakin. Tavoite oli tehdä enemmän, mutta olin viimeisenä vuorossa ja kaikilla kiire johonkin turhaa, kuten kouluun tai töihin, ja oli vielä sovittu, että kuvataan monotekniikkaa, joten tyydyin vähempään.

Vetoni tein lyhyillä valmistautumisilla. En juuri jättänyt palautumisaikaa edellisestä. Jos tein kolme ja puoliminuuttisen pidin välissä ehkä pari minuuttia taukoa, jonka aikana hengitin pallealla selälläni, ja sitten tein nelosen. Se mitä tällainen treeni tekee, on siinä, että tarkoitus ei välttämättä ole tehdä pitkälle, vaan seurustella nykäysten kanssa. Opettele rakastamaan palleanykäyksiäksi, ne ovat ystäviäsi. Kutsu ne kylään niin usein kuin pystyt; pian luulet niiden asuvan luonasi.

Itseluottamus staticiin on palannut. Pystyn tekemään, mitä haluan ja olen tähän asti pysynyt erittäin selväpäisellä alueella. Staticissa maski tuntuu hyvältä, toisin on dynamicissa. Keskiviikon treenin tein maskilla, ja nyt voin sanoa, että se on huono ratkaisu. Jollekin se voi sopia, mutta ei minulle. Torstaina staticin jälkeen sain lisää tekniikkavideota, kiitos siitä Agata. Nyt pitää pari viikkoa uhrata tekniikalle ja perusjutuille. Vasta ennen kisoja alan tehdä dynassa itseluottamusta pitkiin vetoihin. Jos nyt laitan tekniikan kuntoon ensin. Luulisi sen helpottavan sitä maksiminkin tekemistä.

27.9.2005 Peruskuntoa staticiin

Tuntuipas mukavalta pitkästä aikaa herätä vähän turhan aikaisin, ja lähteä Hervantaan pidättämään hengitystään. Agatan ja Laurin kanssa sovimme pienet aamustaticit, ja pakkohan sen on olla totta, että treenaamalla kehittyy. Mutta mikäs siinä; hauskaa touhua tämä on.

Saksan kisoihin on vähän reilu neljä viikkoa, joten nyt on hyvä aika hätääntyä harjoittelun puolelle. Valmistautumista ajattelin muuttaa siten, että teen pari viikkoa ihan mitä sattuu eli tekniikkaa ja fiilistä. Hieman suunnittelin apinoida Simolta ajatuksen olla tekemättä ihan huippuvetoja ennen kisoja. Saa nähdä kuinka monta kertaa tässä mieli muuttuu tai hermo pettää.

Todettakoon vielä tavoitteista sen verran, että staticissa lähden kolmen ja puolen AP:lla, mutta kyllä se viisi minuuttia kiiltää silmissäni. Dynassa tulee vähintään satanen, mutta kunnianhimo vaatii 125 metristä vetoa. Sen vain sanon, että AP:t ovat kunniallisia suorituksia, ja lupaan olla pettymättä, vaikka en niitä ylittäisikään. Kun kyseessä ovat ensimmäiset kisani, ei voi ihan liikoja vaatia.

Kesän treenijaksolla hyväksi kokemani menetelmä suunnitella harjoituksen tavoitteet etukäteen on edelleen käytössä. Kun edellinen valmistautumiskausi loppui, oli sen jälkeen motivaatio hieman hukassa, ja treeneihin tuli mentyä vähän ylimielisesti. Maltti ei riittänyt. Tänään lähdin liikkeelle jälleen perusteista. Päätin etukäteen, että viittä minuuttia ei mennä koputtelemaan, vaikka mikä olisi. Itseasissa tänään se vitonen olisi voinut tulla ja vieläpä helposti.

Alkuun tein paljon pieniä lämppäreitä, jotka olivat kahden ja kolmen minuutin välillä. Yhteensä taisin tehdä peräti kahdeksan pätkää, joista viimeiset kolme olivat neliminuuttisia. Harjoituksen idea oli hankkia tuntumaa ja kokemusta. Mielestäni pelkän huipputuloksen tekeminen treeneissä kaventaa pidemmän päälle perustuksia.

Ehkä lähestymistapani on enemmän sellainen, jolla saadaan tekemiseen tarpeeksi itseluottamusta. Jos lähtisin tekemään treeniä omien ennätysteni perustalle, voisi haparointia tulla enemmän. Joka päivä ei voi saavuttaa omaa ennätystään, vaikka menisi maksimiin asti. Jos ei ole tarpeeksi vahvaa tuntemusta omasta peruskunnostaan, saattaa haparointi aiheuttaa pahan itseluottamuspulan. Kun suorituksen lopettaa hyvissä voimissa siihen, mihin oli aikonutkin, voi paremmin nähdä oman suorituskykynsä tason. Itseluottamus tulee siitä, että oppii tietämään, miltä tuntuu esimerkiksi minuuttia ennen omaa ennätystään. Kun mennään rajoille, tietää minuuttia ennen ennätystään, että on vielä hyvissä voimissa, vaikka tuntuisi kuinka pahalta.

Meinasi aivan unohtua, että uusiakin asioita sain harjoituksessa keksittyä. Staticini olen tähän asti tehnyt uimalaseilla ja klipsillä. Klipsi on kuitenkin tympeä, kun se joskus vuotaa, joten tämän päivän treenin teinkin maski päässäni. En osaa sanoa, oliko ratkaisu parempi, mutta ainakin lisää mielenkiintoa se toi. Pitää vielä kokeilla, millä kireydellä maskia kannattaa pitää, sillä kurkunpäätä sun muita nenänseudun romuja pystyy "lepuuttamaan" maskia vastaan; kireys määrää kuinka paljon. Toisaalta palleanykäysten yhteydessä tuli imaistua maski todelle lähelle naamaa, mitä ei todellakaan kannata tehdä syvyyshommissa. Kisassa etuna näkisin sen, että on vain yksi asia poistettavana naamalta.

24.9.2005 Paimion reissu

Paimioon tosiaan lähdettiin treenaamaan tekniikkaa, aivan kuten tuossa pari viikkoa sitten oli puhetta. Mahdollisuus organisoitui helposti Roopen ja Artturin avustuksella, Paimion uimahallista, jossa meillä oli peräti neljä rataa käytössämme kahden tunnin ajan. Treenistä yleisemmin tulee juttu fdtf:n sivulle kunhan kerkiää, ja tässä keskityn pelkästään minä-minä-minuun.

Merkittävin anti itselleni oli dnf:n puolelta, johon käytettiin suurin osa ajasta. Ensimmäinen korjattava juttu tekniikassani on nilkkojen asento, joka kuuluu oikeastaan perusasioihin. Liu'ussa nilkat kannattaa ojentaa suoriksi, jotta veden vastus olisi mahdollisimman pieni. Itse en ole asiaan kiinnittänyt huomiota, vaikka oikeastaan joka paikassa missä asiasta on kirjoitettu, nilkat mainitaan lähestulkoon ensimmäisenä. Tietenkään nilkkoja ei saa liikaa ojentaa, vaan niin paljon, että jarruefekti katoaa, mutta rentous säilyy.

Toinen seikka, joka meinasi jäädä havaitsemattakin, oli jalkojen asento potkussa. Ennen vedin jalkojani hieman mahan alle potkuvaiheessa. Artturi tämän huomasi ja Roope todeksi vahvisti. Sinänsä helppo homma korjata, mutta miettimistä se vaatii paljon ennen kuin sen saa selkärankaan. Kun kokeilin oikeampaa tekniikkaa tuoreeltaan, tuntui se tottakai ihan hölmöltä, mutta ilokseni sain huomata, että ei tarvitse käyttää niin paljoa voimaa, vaikka silti pääsee yhtä lujaa ja pitkälle.

Kolmas säätämisen arvoinen asia löytyi käännöksestä. En ollut aiemmin huomannut nousevani lähes pystyasentoon käännöksessä, mutta nähtyäni videolta käännöksen pääsin jyvälle. Periaatteessa kyseessä on helppoakin helpompi pikku juttu, mutta kuinka vaikeaa sitä olikaan kääntää oikeaan suuntaan. Taisin tehdä käännöksen viisi kertaa edelleen vanhalla tavalla vaikka keskityin pelkästään käännökseen. Niin lujasti rutiini on mennyt perille, vaikka tietää, mitä pitää tehdä, niin liha ei tottele.

Juttu FDTF:n sivulla

21.9.2005 "kato äiti, ilman käsiä"

Tavallisesta keskiviikosta poiketen, allastreeni jäi väliin, kun menimme kokeilemaan, miltä tuntuu sukeltaa Näsijärvessä, josta aikaisempaa kokemusta kenelläkään meistä ei ollut. Pekka nosti paattinsa Pälkänevedestä ja toi sen Naistenlahden satamaan, mistä lähdimme liikenteeseen. Näsijärvi olisi hyvä paikka sukeltaa, mutta se vaatii käytännössä aina veneen. Viisikymmentä metriä syvyyttä löytyy läheltä, menikö meillä viitisen minuuttia paikalle puksutellessa ja olisiko lähin ranta sitten Kauppia. Ehkä Kaupinojan saunalta voisi lähteä uiden, mutta matkaa tulisi jonkin verran ja voin väittää, että tavoitesyvyyden etsimiseen saattaa mennä hetki ja hermot. Sää oli kaunis, kun aurinko paistoi ja ilman lämpötila oli viidessätoista ja veden astetta pienempi.

Heramaanjärven leirillä opin paljon uusia asioita, lähinnä varustelupuolelta, ja olinkin tätä reissua varten viritellyt kaikenlaista. Ensimmäinen tehtävä oli tietysti tyhjä vyö. Vaasalaiset sukelluskalastajat käyttivät Heramaalla vyönä tyhjää soljilla varustettua polkupyörän renkaan sisäkumia, joten halusin kokeilla saanko itse vastaavan toimimaan käytännössä. Mallia en voinut ottaa, kun en tarkemmin tutustunut kalastajien virityksiin, mutta kehuivat systeemin olevan toimiva. Koska en käytä vyössä painoja, sisäkumi on toimiva ratkaisu. Vyön tein kaulapainon idealla, mitä nyt jätin lyijyt pois. Ratkaisusta tuli toimiva, vaikka toisen soljen teippikiinnitys alkuun arveluttikin.

Heramaalla opittu tuplasukkamenetelmä oli taas käytössä eikä se pettänyt nytkään. Vasen jalka alkaa viidessä minuutissa puutua kamalasti, kun on tuplasukat, mutta tällä kertaa tunne meni ohi puolessa tunnissa. Ilmeisesti kylmä vesi kutisti jalkojani tai jotain. Kylmyyden välttämiseen paras keino oli jälleen vetää puku päälle talkilla ja laittaa vyö tarpeeksi kireälle, jottei koko aikaa tule kylmää vettä osaston puolelle.

Haverin reissulla Artturi ja Simo kokeilivat paineentasausta Paradisialla, joka on isojen poikien pro-nenäklipsi. He laittoivat Paradisian maskin päälle nenän kohdalle, jolloin klipsin vielä saa kireälle, mutta tarpeeksi voimaa käyttämällä maskin paineentasaus onnistuu. Itselläni on vain harrastelijoiden käyttämä Speedon klipsi, joita olen särkenytkin jo pienen kasan verran, mutta onneksi ne ovat halpoja. En ole nähnyt tarvetta paremman hankkimiseen, sillä saan altaassa paineet tasattu heikommallakin klipsillä.

Mutta takaisin asiaan. Otin klipsin ja laitoin sen maskin alla nenääni kiinni eikä ongelmia ilmennyt pinnalla; paine tasaantui hyvin. Kun nenässä on klipsi, ei tarvitse pitää kädellä nenästään kiinni mennessään syvemmälle. Molemmat kädet vapaana saatoin mennä alaspäin käden "oikeassa" asennossa, kuin dynamicissa konsanaan, mistä on etua sekä nopeuden että tekniikan ynnä rentouden osalta. Klipsin pitää asettaa nenään juuri oikein, sillä jos se jää huonosti, tasaus ei välttämättä onnistu. Itselläni oikea korva on heikompi kuin vasen, ja oikean kanssa olikin hieman ongelmia eräässä sukelluksessa, mutta ne loppuivat, kun hieman säädin klipsiäni.

Alaspäin meneminen oli näin ollen vauhdikasta. Ensimmäiset sukellukseni otin toki varovasti, vaikkakaan en samalla paranoialla kuin kaksi viikkoa sitten. Viidentoista metrin syvyydessä alkoi pelottaa, kun tein ensimmäiset viisi vetoani ilman lamppua. Simo teki oman syvän vetonsa, 40m, ja heitti mukavat sambat kaupan päälle, joten sain Simon lampun lainaksi loppuajaksi. Valon kanssa uskalsi mennä ihan eri tavalla, kun taas ilman valoa oli liian jännää, kun ei nähnyt 20cm etäisyydellä olevaa köyttäkään.

Tein aika helposti reiluja parikymppisiä ja kunnianhimoni heräsi henkiin; muutama metri omaan enkkaan. Yritin tehdä kolmekymppisen, mutta arvioin matkan hieman väärin ja rupesin vahtaamaan kelloani muutamaa metriä liian aikaisin ja jäin pari metriä tavoitteesta. Tarkoitus oli jo lopetella, mutta päätin laittaa vielä kerran kiellon päälle, ja onnistuin sitten tekemään omaksi enkakseni sen maagisen kolmekymmentä metriä.

Sukellus ei ollut teknisesti paras. Hieman tuntui kuin olisi ollut ylimääräistä puristusta, kun piti osittain tahdollakin tehdä. Valmistautuminen oli lyhyt, sillä pieni aallokko hieman häiritsi hengittelyä, ja vähän alkoi jo olla kylmä. Paineentasaustekniikka ei ollut yhtä puhdasta kuin Heramaan leirin viimeisellä vedolla, mutta pitää ottaa huomioon sekin, että nyt tein tasauksen ilman käsiä ja vauhtia oli enemmän. Sukelluksen tekniset tiedot olivat syvyys 30,5m ja aikaa kului 53s, yli metrin sekunnissa siis. Joskus on kaksvitoseenkin mennyt yli minuutti.

16.9.2005 Pelko

Perjantaina ei tullut mitään ihmeellistä tehtyä, mutta harjoitus nosti esille muutamia tärkeitä seikkoja, joihin on hyvä etukäteen valmistautua. Olin Helsingissä Jokisen luona kylässä ja tarkoitus oli viettää hieman treeniviikonloppua, kun edellisvierailulla koko touhu meni ihan muissa merkeissä. Menimme Mäkelänrinteen uintikeskukseen tekemään lähinnä dynamicia.

Jokiselle suurin anti tuli delffaripotkun opettelemisesta. Vaikka mies sanoi, että ei sitä osaa, voin todeta nähneeni heikompiakin potkuja. En nyt tietenkään sano, että oma tekniikkani olisi täydellisin. Suurin ongelma delffarin kanssa tulee aloittavalle siinä, jos tekee ilman räpylöitä eikä vaan pääse eteenpäin. Onkin totta, että vauhdin ylläpito voi muodostua hankalaksi. Itse keksin delffarin vasta kokeiltuani räpylöitä, jotka antavat tarpeeksi vastusta, jotta voi omilla lihaksillaan aistia, minkälainen liikkeen tulisi olla. Kun on tehnyt paljon delffaria räpsillä, ei siinä enää ole ongelmia ilmankaan.

Ensimmäinen tärkeä juttu ilmeni siinä, että vaikka uima-altaat ovat aika lailla samanlaisia, voi niissä olla suuria eroja. Mielestäni seikka voi korostua lisää kilpailutilanteessa. Rauhallisuus ja luottamus omaan tekemiseensä on ensiarvoisen tärkeää. Outo ympäristö voi heikentää tätä, sillä jos keskittyminen voi herpaantua, jos joutuu suorituksessaan kiinnittämään huomiota uusiin asioihin. Mäkelänrinteellä sukelsimme 50m altaassa, joka oli jaettu kahtia, ja jossa ei ollut yhtä syvää koko matkalla, ja pohjassa ei ollut nopeasti omaksuttavia käännösmerkkejä. Kysymys kuuluu siis seuraavasti; miten olla välittämättä oudosta altaasta? Miten tehdä samanlainen suoritus kuin tutuissa altaissa? Pitäisikö tässä vaan mennä ja tehdä eri altaissa, jotta tottuisi siihen, että ympäristö muuttuu.

Toinen asia, jonka huomasin itsestäni oli pelko. Jokinen ei ole vapaasukeltanut kovin paljoa. Kävimme turvajutut läpi pääkohdittain, esimerkiksi miten spotataan, mitä ovat samba ja bläkäri ja miten ne tunnistaa. Tein selkeän johtopäätöksen, että lähellekään rajojani en uskaltaisi mennä, joten tein vain kaksi kertaa seiskavitosen. Täytyy myöntää, että olin aika väsynyt ja tuskin mitään huipputoloksia olisi tullut missään olosuhteissa.

Varsinaisissa treeneissä, joissa on paikalla kokeneita vapaasukeltajia, uskaltaa mennä ihan eri lailla, koska voi luottaa siihen, että kaverit huolehtivat, jos jotain sattuu. Tietysti itse kullakin olisi varmasti aina petrattavaa ensiaputaidoissa sun muissa, itselläni ainakin. Vaikka harvoin mitään sattuu, saattaisi olla kuitenkin fiksua varautua ihan pahimpaan.

En siis täysin ollut luottavaisella mielellä; en ympäristön, en turvallisuuden suhteen. Voiko tämän kääntää voitoksi? Toivottavasti. Tiedän suunnilleen kuinka monta potkua teen 25m matkalla, mistä voi laskea sijaintinsa suunnilleen. Mäkelänrinteen allas on toisaalta hieman erikoinen. Jos Wiesbadenissa on edes suunnilleen tavallinen allas, missä uimaritkin uivat, niin en usko, että siellä mitään ihmeellisyyksiä tulee vastaan. Täytyy nyt kuitenkin sanoa, että löytyyhän Tampereellakin Pyynikin hallista allas, missä pohjan profiili syvenee altaan keskikohdassa portaattomasti ja hyvinkin hassun jyrkästi. Se on ihme amme.

Pelon voittaminen on toinen sarka. Turvallisuuden puolesta puhuu se, että kisoissa on varmasti asiansa osaava turvasukeltaja sekä ensiaputaitoisia paikalla. Tämän perusteella uskon voivani luottaa kisaorganisaatioon. Vielä on hieman hämärän peitossa, mitä aion kisoissa tehdä. Ehkä hyvänä lähtökohtana voisi olla se, että saa itsensä niin hyvään henkiseen kuntoon, että pystyy iloitsemaan jos tekee AP:n mukaiset vedot. Staticin kolme ja puoli pitäisi tulla kaikissa olosuhteissa, jos asiat menevät edes sinne päin. Dynan satanen on ehkä tasoltaan hieman kovempi tavoite, mutta ei mikään ylimitoitettu.

15.9.2005 Staticia aamulla

Tiukalla aikataululla mennään. Tarkoitan sanoa, että onpas näitä treenejä taas taajaan. Väinö sattui olemaan lomalla niin menimme aamulla puoli seiskaksi Kalevan halliin tekemään staticia. Hieman varhaista on, mutta jos aikoo ennen koulua, anteeksi tiedeyhteisöä, treenata, täytyy mennä aikaisin hallille.

Väinö ei pahemmin ole staticeja tehnyt ensinnäkin märkkärin puuttumisen ja toiseksi valtiollisten velvollisuuksien takia. Hyvin tuntui ukolla kulkevan ja ensimmäisen treenin tuloksena oli vaatimaton 5.05 staticin pohjiksi. Tätä tulosta voidaan nyt sitten pitää lähtötasona. Väinöllä on kyllä lahjoja staticiin enemmän kuin dynamiciin. Itselläni asianlaita on juuri päinvastoin, ja tämän totesimme jo viime talvena, kun Väinö teki melkein neljä ja puoli ilman pukua ja vielä treenien päälle.

Itselläni fiilis oli ihan hyvä ja keskittyminenkin mainiota. Lämppärinä tein 2.30 ja 3.00. Nykäyksiä tuli ja vieläpä suhteellisen varhaisessa vaiheessa, mutta ne eivät olleet kovin vaikeita sietää. Tosin vedot olivat hyvin lyhyitä. Tein kaksi varsinaista yritystä ja ensimmäinen oli yhtä tuskaa. Lähdin selältäni, kuten ennenkin, mutta suorituksen vaikeuden takia mieleeni hiipi epäilys, olisiko fiksua koittaa tehdä erilailla. Eka taisi olla joku 3.30 tai 3.45 - en muista. Toiseen lähdin pystystä enkä tehnyt syviä hengittelyjä. Sain juuri ja juuri tehtyä 4.15, mikä jäi alle tavoitteeni, joka oli neljä ja puoli. Oli pakko lopettaa, jotta sain pidettyä märkäpukuni puhtaana.

Palleanykäykset olivat jostain aivan eri planeetalta. Kouristukset olivat kunnollisia, koko selän ja niskankin läpi kulkevia aaltoja, joiden käyttövoima tuli jostain pallean ja kurkun lihaksista. Yritin ohjata liikettä enemmän pelkä pallean seudulle, mutta se ei onnistunut. Ehkä nyt vaan pitää treenata ja totutella tekemään taas. Tulihan tuossa pidettyä pari viikkoa vapaata staticista. Suurimman ongelman luulisin löytyvän jälleen kerran henkimaailmasta. Suoritukset olivat raskaita, mutta eivät ne nyt niin raskaita voineet olla. Kun olen aiemmin tehnyt vitosia, on niidenkin eteen saanut tosissaan tehdä töitä. Aika kun kultaa muistot, on hyvin vaikea palauttaa mieleen sitä suurta vaivaa, jonka on joutunut hyvän tuloksen eteen näkemään

Jäin tavoitteestani, mutta pitäisikö siitä olla pahoillaan / huolissaan / pettynyt itseensä? En usko, että mitään noista. Elokuussa idea oli hakea omaa tasoani. Tuolloin arvioin tasoni yleensä alikanttiin, ensin neljän, myöhemmin neljän ja puolen tuntumaan, ja kuitenkin tein viisi tai lähelle sitä. Tiistaina menin tavoitteeni yli, mutta olisi ehkä ollut viisasta ottaa tavoitteeksi ainoastaan se, mikä meni edelliskerralla eli tässä tapauksessa 4.25. Nyt on kuitenkin hyvä hieman pysähtyä ja miettiä asioita sekä myöntää itselleen, että ei ole yhtä hyvässä kunnossa kuin 18.8. tuona kuuluisana ennätyspäivänä.

Olen ajatellut muuttaa treenaamista siten, että rajoitan vitosen metsästystä. Kisoihin on puolitoista kuukautta aikaa, ja jos koko tämän ajan treenaa samalla lailla, alkaa koko touhuun kyllästyä. FRC (Functional Residual Capacity eli jäännöstilavuus) treenaaminen voisi olla yksi mielenkiintoinen vaihtoehto. Pohjien luominen on henkisestikin erittäin merkittävää. Muistetaan vaikkapa elokuulta se, kun tein FRC:nä DNF 50m. Millä voi perustella itselleen tuon jälkeen, että ei pääsisi yli 75m täysillä keuhkoilla. Kun tein DNF 87m, niin miten enää saatoin perustella itselleni, että DYN 100m on kova tulos. Nyt jos tekisin FRC-staticia, voisi sitä kautta tulla itseluottamusta täysillä keuhkoilla tekemiseen.

14.9.2005 ...mitään lämmitellä

Illan treeni piti tehdä erilaisissa olosuhteissa, mihin olen tottunut. Nyt kun opinnot ovat taas alkaneet on päivällä muutakin tekemistä kuin keskittyä harjoituksiin. Koulussa... eikun siis tiedeyhteisössä tietenkin, kuten oikein määriteltynä kuuluu, olin yhdeksästä neljään ja voimat olivat loppupäivästä aika vähissä. Illan treeniin menin sitten kevyemmällä keskittymisellä, mutta näköjään sekin riitti hyvin, sillä kokemusta on kesän aikana tullut rutkasti lisää.

Tavoitteeksi tälle illalle asetin vaatimattomasti sata metriä. Laurin eilinen static, jonka hän teki kylmiltään, herätti ajatuksen, kuinka tärkeitä lämppärit ovat. Tavoistani poiketen laitoin heti monon jalkaan enkä näin ollen tehnyt DNF lämppäreitä ollenkaan. Ajattelin tehdä vähän sen mukaan, miltä tuntuu. Taustalla ajatuksissa kuitenkin oli pieni uhoaminen ja näyttäminen, tosin enemmän itselle kuin muille. Aiemmin olen toki tehnyt monolla 75m lämppäreitä, mutta niissä on aina ollut pohjalla vetoja ilman räpsiä. No vetäisin sitten sen satasen ekalla.

Välttämättä tällainen kylmiltään paukuttelu ei ole fiksuin tapa treenata. Ehkä jos tarkoitus on tehdä ainoastaan maksimi, kyseinen tapa voisi olla ihan toimiva. Tosin en yhden kerran perusteella menisi sanomaan vielä mitään kovin sitovaa. Kun tuon olin tehnyt piti levätä ainakin viisi minuuttia. Jalkoja ja vatsaa alkoi hapottaa vasta suorituksen jälkeen ja sitä kesti aika kauan. Sitten alkoi pelottaa ettei enää pystykään tekemään mitään järkevää lopputreenin aikana. Tyydyin 50 metrin vetoihin, vaikka ne olivat fyysisesti helppoja, mutta pää ei kestänyt tehdä pidempiä.

Päivä yllätyksestä vastasi Lauri kysymällä minulta neuvoa tekniikkaan. Olin siinä jonkin verran ällikällä lyötynä, että mitä; kauemman sukeltanut kysyy suhteellisen tuoreelta tapaukselta neuvoa. Minähän olen aivan otettu tällaisesta. Aika vaikealta tuntuu neuvoa muita, ja lähinnä se menee siihen, että kerron vain samoja asioita, mitä minulle itselle on kerrottu. Roopen kesäkuinen vierailu oli itselleni se, mistä sain aivan tavattomasti irti. Roope nyt tietääkin paljon ja osaa itsekin, mutta osaa näiden lisäksi neuvoa helposti ymmärrettävällä tavalla, mitä pitää tehdä.

"Valmennussession" jälkeen alkoi jo olla kylmä. Heitin monon pois ja kokeilin vielä ilman räpylää. Ajattelin tehdä yli viisikymppisen ja pienen epäuskon jälkeen viidekympin kohdalla jatkoin vielä ja teinkin sitten 80m. Tein vain tämän yhden vedon. Viikonloppuna Artturi puhui laittavansa DNF:ssä kätensä kiini pakaroihin kuin Matti Nykänen aikoinaan. Kokeilin metodia, mutta en tämän yhden perusteella osaa siitäkään sanoa, oliko se hyvä vai huono juttu. Aika kului mukavammin, kun oli jotain seurattavaa.

Ai niin. Palleanykäyksistä vielä sen verran, että ensimmäisessä vedossani dynaa, siis siinä satasessa, en huomannut yhtäkään nykäystä. DNF:ssä tuli hieman nykäysfiilistä, mutta se tuli aika myöhään, ja ehkä eniten inhotti vain hiilidioksidi ja hapotus. Treeni oli kuitenkin mukava ja sain taas näytettyä itselleni, että olen kova jätkä - saan siis elää.

13.9.2005 Pitkästä aikaa aamustaticia

Menin sitten ilmoittautumaan kisoihin. Ensimmäiset kisat tosiaan kyseessä ja sehän on hyvä aloittaa kansainvälisellä meiningillä Saksan Wiesbadenissa. Omat suoritukset piti heti ilmoittaa, joten laitoin sellaiset, mihin varmasti pystyn. Static AP 3.30 ja dynamic AP 100m. Tosiasialliset tavoitteeni ovat kirkkaasti korkeammalla. Staticissa olen tyytyväinen viiteen minuuttiin ja dynassa 125 metriin. Ainahan AP:t ovat pienempi kuin RP:t.

Tuntui ongelmalliselta maksaa osallistumismaksut Saksaan ja varailla ja tilata kaikennäköistä, mutta se olikin helppoa. EU-maiden välisen maksuliikenteen voi hoitaa ihan nettipankista käsin kunhan vain tietää kansainväliset tilinumerot. Eniten yllätti se, että pankki ei vedä välistä euroakaan, vaikka maksu sentään menee ulkomaille.

Viikon positiivisesta yllätyksestä vastasi vakuutusyhtiö, joka oli laittanut tililleni rahaa lääkärikulujen verran. Kaikki sanoivat, että pitää olla sukellusvakuutus, mutta näköjään liiton kautta viritelty tapaturmavakuutus riittääkin. Kisoissa tosin ei varmaan kävisi, mutta näin vapaamuotoisessa toiminnassa kelpasi. Kerrankin homma toimi niin kuin olen muutaman kerran toivonut asioiden vakuutusyhtiön kanssa sujuvan.

Aamulla olin Laurin kanssa treenaamassa staticia Hervannan hallissa. Tiukka herätys ja puoli kasilta portista tupaan ja märkkäri päälle. Pitkään ei ole tullutkaan tehtyä staticeja altaassa. Ajattelin etukäteen tyytyväni neljään minuuttiin ihan vaan sen takia, että on ollut taukoa eikä kunto voi olla yhtä terävän kuin pari viikkoa sitten. Ensin tein lämppärit 2 ja 2.30. Ei tuntunut kivalta. Jatkoin varsinaisilla vedoilla ja sain aikaiseksi 3.45, johon en ollut tyytyväinen. Vielä uusi yritys ja sain tehtyä 4.25.

Palleanykäykset olivat jotenkin kamalan vahvoja. Jos aiemmin nykäykset on saanut ohjattua mahaan, niin nyt kyllä vääntyi koko yläruumis kouristusten voimasta. Viimeisellä vedolla ensimmäinen nykäisy kyllä antoi odottaa itseään aina vajaaseen kolmeen minuuttiin asti. Niitä tuli vähemmän, mutta silti ne olivat niin vaikeita sietää. Simohan sitä on jo aiemmin puhunut, että kun ottaa kunnon apneakuurin, niin nykäysten alku aikaistuu ja niitä tulee enemmän, mutta niitä vaan on helpompi sietää. Saa nähdä voinko itse vetää samat johtopäätökset. Lauri, joka ei pahemmin ole staticia treenaillut vetäisi kovan tuloksen tekemällä 4.52 ilman lämppäreitä. Respect. Pitäisiköhän sitä itsekin kokeilla tehdä joskus ilman lämppäreitä. Voisi tehdä monella eri tapaa ja hakea sitä itselleni oikeaa tapaa tehdä.

10.-11.9.2005 Heramaanjärven leiri

Heramaanjärvellä järjestettiin viikonloppuna vapaasukellusleiri. Itse osallistuin ensimmäistä kertaa mihinkään tällaiseen tapahtumaan, ja olin heti osittain myös järjestämässä hommia. Kokonaisuutena oli erittäin mukavaa. Lauantai aamuna kokoonnuimme kello yhdeksitoista Aitolahden vanhaan pappilaan, jonka olimme vuokranneet leiriä ja yöpymistä varten. Hintana 7€ per nuppi oli mielettömän halpa. Käytössä oli sentään komea kartano ja sauna. Matkaa pappilasta Heramaanjärvelle oli parisenkymmentä kilometriä. Kuljetukset saatiin hoidettu viidellä autolla, sillä olisi ollut tyhmää ajaa jokainen auto Heramaan tukkoiselle metsätielle.

Porukka saatiin kasaan ja lähdimme tekemään ensimmäisiä sukelluksia. Perjantain palelemisesta viisastuneena olin onkinut tietooni vinkkejä kylmyyden välttämiseen. Aiemmin olen aina laittanut puvun saippualla päälle, mutta se heikentää lämpöominaisuuksia jonkin verran. Olin aamulla käynyt hakemassa talkkia, jolla puvun saa kuivana päälle. Veto oli erittäin onnistunut.

Toinen fiksu temppu oli lainata Pekalta toiset sukat. Kun sain mononi, jouduin leikkaamaan kärjet auki ja laittamaan sukat jalkataskujen päälle, jotta sain veren kiertämään tarpeeksi hyvin. Vesien kylmettyä tästä tulikin sitten ongelma. Näin ollen laitoin tuplasukat. Pitkät alle ja jalkataskuun sisälle ja katkaistut vielä taskujen päälle. Kyllähän tämäkin auttoi, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että varpaani olivat silti jäässä.

Perjantain tapaan tein varovaisesti, aloittaen lukuisilla lämppäreillä. Lisäksi tein aina minuutin pikkustaticin ennen sukellustani. Keskityin harjoittelemaan paineentasaustekniikkaa Frenzelin malliin. Ainakin luulen harjoitelleeni Frenzeliä. Tuntui hyvältä ja otin todella rauhallisesti. Saatoin käyttää 15 metrin sukellukseen yli 40 sekuntia aikaa, mikä on aika paljon. Metrit eivät olleet pääosassa, vaan se, että teen kaiken varmasti oikein. 24 metriä oli päivän ja samalla koko viikonlopunkin syvin sukellukseni. Tuohon syvyyteen pääsin aika helposti ja olisin kai mennyt enemmänkin, mutta satuin olemaan lyhyellä köydellä sukeltamassa.

Kokonaisuudessaan leirillä ja samalla vedessä oli 14 vapaasukeltajaa, mikä on jo ihan mukava määrä. Väkeä oli ainakin Helsingistä, Lahden suunnalta, Paimiosta ja Vaasasta sekä tietysti Tampereelta. Vahvistusta vapaasukellusporukkaan toivat kolme sukelluskalastajaa, jotka olivat nyt kokeilemassa puhdasta köyttä pitkin sukeltamista. Heillä ainakin oli jo valmiiksi kokemusta veden alla toiminnasta.

Lauantaina sukellukset tehtiin neljällä köydellä, vaikka viideskin oli vedessä. Sunnuntaina köysiä oli kolme ja niiden lisäksi Sunken Logsin kelkka, jolla pääsimme kokeilemaan no-limitsiä. Simo ja Artturi toimivat kelkan kuskeina ja märkäkorvat pääsivät kyytiin kokeilemaan, miltä meno tuntuu. Aika jännää touhua oli, vaikka en 15 metriä syvemmällä kelkalla käynytkään. Uudessa asiassa oli niin paljon kaikkea jännää, ja sekin toi oman lisänsä, että sukellukseen piti lähteä samanaikaisesti.

Sunnuntaina lämpöeristys alkoi olla lähellä hyvää. Sain Simolta tyhjän vyön lainaksi, ja käytin sitä ainoastaan kiristämään pukua sen verran, että veden vaihtuminen sisällä olisi mahdollisimman pientä. Eikä tullut kylmä. Tosin olimme vedessä vähemmän aikaa kuin lauantaina, sillä väki vaikutti aika väsyneeltä. No, toiset saavat kiintiönsä nopeammin täyteen.

Juttua ja kuvia fdtf:n sivulla

9.9.2005 Haverin testi

Jopas pääsi aikaa vierähtämään "sairasloman" aikana. Lääkäri määräsi pari viikkoa huilia, jotta keuhkot saavat hetken levähtää ennen kuin taas lähden tavoittelemaan syvyyksiä. Olin kokonaan pois vedestä reilun viikon, mutta sitten piti jo päästä altaaseen. Altaassa en tosin mitään ihmeellistä sitten tehnytkään, kun aika meni mm-kisa-juttujen kuuntelemiseen ja yleiseen juoruamiseen. Perjantaina olimme pienellä iskuryhmällä Viljakkalassa testaamassa Haverin kultakaivoksen sukellusominaisuuksia ja lauantai-sunnuntai meni suuremmalla porukalla Heramaanjärvellä vapaasukellusleirin merkeissä.

Haverin kultakaivos on melkein sata metriä syvä monttu Viljakkalassa, noin 40km Tampereelta pohjoiseen. Kaivoksesta on joskus nostettu suuriakin määriä kultaa, mutta se on sittemmin ehtynyt, ja kaivos on täyttynyt vedellä. 1990-luvulla kanadalainen kaivosyhtiö halusi vielä koittaa, löytyisikö sitä kultaa, ja kaivos tyhjennettiin, minkä seurauksena aktiivinen sukellustoiminta paikalla hiipui. Laitesukeltajat ympäri eteläisen Suomen käyttivät kaivosta paljon. Vesi on kuitenkin noussut odotettua nopeammin, ja kuoppa onkin jo melkein täynnä - enää viitisen metriä uupuu, jotta pinta olisi sopivalla korkeudella.

Tällaiseen saumaan iskevät vapaasukeltajat. Meillä on kevyt varustus, joten emme tarvitse portaita veteen asti, kuten esimerkiksi Kaatialassa on. Vajaa kymmenen metriä kallioseinää ei estä meitä menemästä kokeilemaan pääsemmekö veteen ja sieltä ylös. Yhteistyössä kunnan kanssa toteutimme operaation, ja meillä oli köysitikkaat mukana hommaa helpottamassa. Jälkikäteen voidaan hyvin todeta, että ilman niitä olisi ollut mahdotonta päästä montusta ylös.

Veteen oli kunnan edustajan mukaan kaadettu jotain ihme huttua tai jotain, jotta lätäkössä ei eläisi mikään. Näin ainakin käsitin - tiedä sitten kuinka vikaa meni. Eipä siellä kaloja sitten ollutkaan. Vesi maistui hapottomalta vissyltä ja huulille jäi hapan tunne kun nesteen kanssa joutui kosketuksiin. Kirkasta oli aina seitsemään metriin saakka, jossa tuli vastaan paskarajaksi ristimämme kohta. Vesi muuttui siinä niin sakeaksi, että menemällä sakan päälle pystyi työntämään kätensä itseltään piiloon sakan sekaan. Tällaisen läpi sitten piti sukeltaa. Itse en ilman lamppua paljon päässyt toteamaan, kirkastuiko vesi paskarajan alapuolella, mutta ilmeisesti näin sitten oli. Valoisuus kyseisen kerroksen alla luonnollisesti heikkeni, sillä auringon valokaan ei mistä tahansa tule läpi.

Itseäni jänskätti aika lailla sekä keuhkojen että sukelluspaikan puolesta. Jännitystä on aina ilmassa, kun menee uuteen veteen, missä ei aiemmin ole sukeltanut. Lisää fiilistä tuli siitä, että tuossa paikassa ei ole kukaan hetkeen aikaan sukeltanut. Simollakin oli oma jännityksensä, kun hänen piti päästä käymään 43 metrissä. Meidän lisäksemme vedessä oli Roope ja Artturi. Myös Mare ilmaantui paikalle, kun olimme olleet vedessä tunnin verran. Mare ei vaivautunut alas vaan tyytyi ottamaan kuvia ja soittamaan suutaan kaivoksen laidalta.

Otin erittäin varovaisesti omat sukellukseni. Tein kymppejä ja vähän reiluja usemmankin ja keskityin eniten paineentasaustekniikan harjoitteluun. No kyllä siinä lipsahdettiin pari kertaa melkein vahingossa 17 metriin. Tiedä nyt sitten koska Frenzel menee oikein, kun sitä ei oikein voi kukaan sanoa. Pääasia oli kuitenkin välttää hölmöilyä viimeiseen asti ja kääntyä heti ylös jos ei mennyt täysin oikein tai jokin seikka tuntui epävarmalta. Viimeinen mitä olisin kaivannut olisi ollut uusi veren räkiminen keuhkoista. Halusin sukeltaa myös lauantaina ja sunnuntaina puhumattakaan oman terveyteni vaalimisesta. Veren yskiminen todellakin herättää kunnioitusta lajin vaaroja kohtaan.