Sateinen Tampere sai jäädä taakse illalla, kun Agata, Karol, Päivi ja minä suuntasimme kulkumme Pirkkalan lentokentän kautta kohti Saksan Hahnia ja Wiesbadenia. Hahnin kentällä meitä odotti Agatan varaama vuokra-auto, Mersu kuinka ollakaan, jolla ajelimme vajaat sata kilometriä Wiesbadeniin.
Perjantai-iltana majoituimme paikalliseen hostelliin, josta huoneet oli jo hyvissä ajoin varattu. Ongelmaksi uhkasi muodostua se, että hostellit pelit ja vehkeet eivät tuntuneet hyväksyvän minkään valtakunnan luottokortteja. Tämä hostelli vaati maksun etukäteen, mitä pidän hieman hassuna, mutta onneksi käteistä oli mukana sen verran, että pääsimme majoittumaan. Huoneet olivat pieniä, vessa oli koko käytävän yhteinen ja se oli varustettu rullalla hiomapaperia.
Lauantaina oli sitten suuri ja mahtava kisapäivä, johon valmistauduimme nauttimalla saksalaisen aamupalan, johon kuului viittätoista erilaista makkaraa ja muroja sekä kaikenlaisia suklaa- ja sokeripitoisia levitteitä. Ruisleipä oli hieman hassua, mutta sämpylät kerrassaan mainioita. Ensimmäiset staticin lämppärit alkoivat vasta kello 12, joten tiesin, että voin syödä kunnolla. Harmi vaan, että ei pahemmin ollut ruokahalua.
Uimahallille menimme puoli kymmenen jälkeen, jossa allekirjoitimme ilmoittautumislomakkeen ja esitimme lääkärintodistukset. Uimahallin seinällä oli lähtölista ja saimme huomata, että järjestys oli AP:n osalta nouseva. Toisin sanoen se, joka lupasi eniten lähti suoritukseensa viimeisenä. Oman staticini lähtö oli 13.25 ja dynamicin 19.04. Pitkä ero suoritusten välillä johtui siitä, että staticini AP oli verrattain pieni, kun taas dyna aika pitkä. Olin ihan tyytyväinen pitkään taukoon, sillä se loi mahdollisuuden levätä ja syödä ja rentoutua.
Päivi oli tamperelaisista ensimmäisenä tositoimissa. Hänen lähtönsä oli puoli tuntia ennen minua, joten Agata toimi hänen turvasukeltajanaan. Päätimme katsoa toisemme, kun olemme toisiimme tottuneet, ja samalla saimme varmistettua sen, että merkit tulevat selvästi ja kellon ajat ymmärrettävällä kielellä. Päivi teki 4.55, mutta tuli hylätyksi. Sivusta seurannut lääkäri tulkitsi Päivin samban bläkäriksi ja hyökkäsi happipulloineen paikalle. Seurauksena oli punainen kortti, mutta Päivi oli asiasta eri mieltä ja teki protestin, josta ei kuitenkaan ollut tulosta muuttamaan.
Seuraavana vuorossa olin minä. Päivi tuli melkein suoraan omasta suorituksestaan turvasukeltajakseni. Lämmittelyssä sykkeeni oli ihan tajuttoman korkea, ja jännitin ihan sikana. Tein lämppäreinä kakkosia ja frc:nä minuutin vetoja. En todellakaan nauttinut tilanteesta. Neljä minuuttia ennen lähtöä, jolloin olisin saanut siirtyä kilpailualueelle, palloilin vielä lämmittelypäässä. Suoritukseni ei kuitenkaan kaatunut siihen, sillä Päivi tuli hakemaan puolesta välistä. Jännitys ei kuitenkaan hellittänyt.
Lähtö meni hyvin, mutta tunsin, että veto ei ole hyvä. Nykäykset alkoivat vähän kahden minuutin jälkeen ja niitä tuli paljon ja hyvällä vauhdilla. Neljässä minuutissa tiesin kykeneväni vitoseen, mutta pian vitosen jälkeen alkoi taju heiketä. 5.15 merkkiä en enää muista, vaikka annoinkin sen oikein. Tulin ylös pian sen jälkeen siten, että suuni oli pinnalla, mutta en hengittänyt. Vasta kun Päivi käski nostamaan pään ylös ja hengittämään, palasin "tajuihini". Tuomarit katsoivat vielä videolta, mitä ylöstulossa tapahtui, ja havaitsivat, että suuni dippasi veteen pintautumisen jälkeen, mikä tulkitaan suorituksen hylkääväksi tempuksi.
Yllätyin suuresti nähdessäni punaisen kortin, sillä luulin videotarkistuksen koskeneen ajanottoa. Kaikesta päätellen sain pienen bläkärin. En muista vitosen jälkeen oikein mitään muuta kuin sen, että pääsin yli vitosen. Tuomio oli ihan oikea. Ensin ei harmittanut yhtään, mutta parin tunnin päästä alkoi ottaa päähän. Tavoite oli tosiaan tehdä se vitonen ja sen jälkeen katsoa, miten menee. Olisi pitänyt vaan tulla ajoissa ylös ja varman päälle. Oli aika vaarallista lähteä painamaan päättömästi pidemmälle ilman suunnitelmaa, kauanko aion vielä jatkaa.
Seuraavana vuorossa oli Agata, jota vuorostani minä lähdin katsomaan. Agata halusi tutun turvasukeltajan, joka tietää, mitä hänen staticinsa aikana pitää tehdä. Nimittäin Agata haluaa, että hänelle puhutaan rauhallisella äänellä neljän minuutin jälkeen. En tiedä oliko "kannustuksesta" apua, mutta Agata teki hienosti 5.17, mikä olikin lopulta naisten kisan paras static-tulos. Suorituksessa olisi ollut rahkeita pidemmällekin, koska Agatalla meni pintaprotokollaan suunnilleen kuusi sekuntia - pari hengitystä ja merkit päälle. Kilpailukokemus näkyi ja se oli hienoa katseltavaa.
Päiviä ei olisi enää oikein huvittanut tehdä dynamiciaan hylätyn staticin aiheuttaman pettymyksen takia. Hän kuitenkin lähti altaaseen ja teki varman 102 metrin tuloksen. Agata teki omansa heti perään ja teki uskomattoman hienon sukelluksen tullen ylös 120 metrin kohdalla. Agatan edellinen ennätys parani vaatimattomasti 17 metrillä! Pintaprotokolla oli jälleen yhtä hieno kuin staticissakin. Hieno varma suoritus.
Omaan dynaani lähdin yllättävän rentona, kun ei ollut enää mitään "hävittävää" staticin punaisen kortin takia. Menin altaaseen 28 minuuttia ennen starttia, mikä oli taas hieman liian aikaisin, mutta halusin saada vähintään tarpeeksi aikaa kokeillakseni paria tekniikkajuttua. Odottelun aikana juttelin alankomaalaisen Kars van Kouwenin kanssa, joka kertoi saaneensa joltain venäläiseltä mm-kisoissa Renensissä ohjeen laskea hartioita alemmas dynassa, jolloin rentona oleminen on helpompaa. Kyseessä oli hieman samanlainen juttu kuin se, jonka keksin torstain treenissä.
Lämppärit tuntuivat hyviltä, ja taisin tehdä jonkun neljä viisikymppistä monolla. En halunnut enempää, mutta aikaa oli kymppi jäljellä. Agata lupautui heti oman suorituksensa jälkeen avustajakseni, joten pyysin tätä tuomaan minulle tuolin ja pari pyyhettä. Istuin altaan päässä muovituolilla ja hyvin peiteltynä, joten onnistuin välttämään vilun. Istuin siinä kunnes aikaa oli reilu neljä minuuttia jäljellä ja vetäisin vielä yhden viisikymppisen, mitä Agata kertoi jälkeenpäin pitäneensä suorastaan hulluna temppuna. Halusin kuitenkin ottaa viime hetken tuntuman veteen.
Menin radalleni ja aloin valmistautua. Olo oli hyvä ja keskittynyt ja ennen kaikkea rento. Agata sanoi vielä muutamaa minuuttia ennen, että muista nauttia. Sukelluksesta tulikin varsinainen nautinto. Meno oli mukavaa, nykäys tuli vasta pitkälle jälkeen viidenkympin ja tekniikka pysyi kasassa. Nautin sukeltamisesta ja se oli mukavaa. Satanen tuli ja tunsin voivani tehdä vaikka mitä.
Noin 110-115 kohdalla päätin ottaa loppukirin. Se oli virhe, sillä en ollut määritellyt itselleni, missä maali sijaitsee. Tein vielä käännöksen 125 metristä, mistä on viimeinen muistikuvani, joka on se, että käännös ei mennyt kovin hyvin. Pari potkua ja liike lakkasi ja vajosin pohjaan, mistä turvasukeltajat nostivat minut ja toivat altaan laitaan. Laidalla sain happea maskilla. Vaikka olin huonosti tajuissani yritin repiä maskin irti ja käyttäydyin aika agressiivisesti, mikä on blackoutille tyypillinen oire. Tullessani tajuihini kunnolla, tuntui kuin olisin herännyt unesta. Kuin olisin nähnyt painajaista, jossa jouduin tappelemaan jotain vastaan.
Saksaan asti piti sitten lähteä löytääkseni omat rajani. Tuplabläkärit. Nyt kun mietin näitä juttuja, joita tähän blogiini olen kirjoitellut, voin selvästi huomata pari teemaa harjoittelustani ja valmistautumisestani. Kauhuskenaarioni oli se, että en pääse viittä minuuttia enkä sataa metriä. Toinen teemani oli "älä luovuta". Olennainen osa vapaasukellusta kuitenkin on se, että tietää ja tunnustaa oman suorituskykynsä rajat. Ennen kisaa mielessäni ei edes käynyt bläkärin mahdollisuus. Luulin olevani kuolematon.
Valmistautuminen oli kuitenkin hyvää. Lopulta alkuperäiset tavoitteni olivat varsin fiksut, jos ajatellaan, että olisin ymmärtänyt tyytyä tekemään vitosen ja satasen tai vähän yli. Halusin kai liikaa tehdä kovia tuloksia. Kunnianhimo ja tieto omasta "kunnosta" vaativat tekemään hyvät tulokset varmuuden kustannuksella. Treenaamisen loppupuolella kärsin eniten itseluottamuksen puutteesta. Vaikka tulokset osoittivat koko ajan, että kykenen tekemään tavoitteeni, en luottanut itseeni täysin, ennen kuin tein tiistaina uuden enkkani.
Wiesbadenin altaassa olisin kokemattomana voinut hyvin tulla vitosessa kunnialla ylös, mutta kun ei niin ei. Tähän asti pitkissä suorituksissa on itselläni ollut eniten kyse viitsimisestä. Ajattelin, että kisassakin on kyse vain viitsimisestä ja siitä, että sietää pahaa oloa, mutta tiukassa paikassa olisi tarvittu tietämystä omasta itsestä suorituskyvyn rajoilla.
Dynamicissa sama kaava toistui. Sataseen pääsy oli helpottava kokemus ja olo tuntui mahtavalta. Luulin kykeneväni tekemään kovan tuloksen, mutta minulla ei ollut suunnitelmaa siitä, koska tulen ylös, ja se kostautui. Mitä minä opin? Tunne rajasi.
Kisan päätyttyä illalla mentiin vielä läheiseen ravintolaan, jossa palkintojenjako järjestettiin. Kaikilla tuntui olevan kova väsy, eikä itseäni kiinnostanut vetää enää kolmatta bläkäriä samalle päivälle, joten ruoka tuntui olevan kiinnostavin asia. Nälkä oli hyvä, sillä päivän aikana ei juuri ehtinyt mitään syödä. Sunnuntaina meillä oli pari tuntia aikaa katsastaa Wiesbadenia ennen kuin jouduimme lähtemään kohti Hahnia. Reissu oli meni kaikin puolin mukavasti ja nautin olostani lähestulkoon koko matkan ajan. Olisi kyllä huvittanut jäädä Saksaan pidemmäksikin aikaa, ja ikävä tuli oikeastaan vain kaurapuuroa.
Kuvia puolalaisella sivulla
Kuvia saksalaisella sivulla
Kisan tulokset
Juttu Aamulehdessä 31.10.2005
