Viikonloppuna oli Pajulahdessa Peter Pedersenin pitämä monoteknikkakurssi. Kaksipäiväiseen kurssiin sisältyi kolme videoitua allastreeniä ja tarpeelliset palautteet sekä muuta vapaasukellukseen liittyvää keskustelua. Peter oli varmasti oikea mies kurssia pitämään; onhan hän ensimmäisenä maailmassa sukeltanut 200 metriä dynamicia ja vieläpä tavattoman kauniilla tekniikalla.
Aloitimme lauantaina yhdentoista aikoihin - lounastamalla. Täytyy heti alkuun sanoa, että Pajulahdessa oli kunnon sapuskat. Välillä tuli mietittyä, tultiinko tänne pelkästään syömään vai mitä. Kun harvoin saa kunnon ruokaa, jouduin tosissani katsomaan millaisia annoksia otan, jotta pystyin suoriutumaan allasosuuksista.
Ennen ensimmäistä allasta menimme luokkaan, jossa Peter kävi läpi kurssin ohjelman. Hän kertoi myös työtavoistaan ilmoittamalla olevansa "tough bastard", mikä lähinnä tarkoitti sitä, että hän ei altaassa pehmentelisi sanomisiaan. Yleinen suhtautuminen muuttui hieman jännittyneeksi siitä, millaista sanomista tanskalaisen suusta tuleekaan. Tough bastard tarkoittikin lopulta suomalaisessa mittakaavassa pelkästään asiallista ja ammattitaitoista suhtautumista asioiden hoitamiseen.
Ilmeisesti Peterillä on joskus ollut hieman ongelmia ranskalaisten kanssa - heillä kun on erilainen asenne tekemiseen. Eteläeurooppalainen kulttuuri saattaa toisinaan vaatia enemmän kohteliasuussanoja, mutta meille tällainen toimintamalli sopi täydellisesti.
Ensimmäisessa allassessiossa porukka jaettiin kolmeen kolmen hengen ryhmään, joista kukin teki kolme settiä, joista jokainen sisälsi kaksi sukellusta. Näin siis yhdestä harjoituksesta jokainen sai itselleen kuusi vetoa, jotka kaikki videoitiin. Altaan jälkeen videot katsottiin luokassa tykin kautta.
Peter on aiemminkin pitänyt vastaavanlaisia kursseja; se nimittäin näkyi siitä, että homma toimi. Kun oma vuoro tuli, lähdettiin heti huinailemisen sijaan, ja sukellettiin 15-20 metriä, mikä riitti Peterille korjausten tekemiseen. Toisekseen matkan pysyessä lyhyenä myös aikataulut pitivät paremmin, kun aikaa ei kulutettu turhaan. Virheen huomaamiseen ei tarvita 50 metrin vetoa.
Vedon jälkeen mentiin Peterin puhutteluun, jossa hän sanoi yhden asian, johon keskittyä. Lähestymistapa oli kerrassaan loistava, sillä yhdenkin asian toteuttamisessa voi joskus olla ihan tarpeeksi tekemistä. Peter oli porukkaamme hyvin tyytyväinen, sillä toteutimme kurinalaisesti hänen ohjeitaan. Kaikki keskittyivät olennaiseen, ja mikä hienointa, kaikki pystyivät toteuttamaan pyydetyt korjaukset.
Yhden allassession aikana tehtiin kuusi vetoa, jolloin tuli viisi asiaa toteutettavaksi ja yksi mietittäväksi seuraavaa päivää varten. Sillä aikaa, kun yksi ryhmä teki, oli kahdella muulla ryhmällä aikaa harjoitella korjauksia toisilla radoilla. Viiden korjauksen siirtäminen käytäntöön oli vaativaa, mutta ei liian vaikeaa. Viidennen ja kuudennen sukellukseni jälkeen olin hyvin innokas näkemään jo videoita, sillä en enää tiennyt, miltä menemiseni näyttää.
Videoiden purkuun meni aikaa useampikin tunti, vaikka kuvamateriaalia yhdestä allassessiosta kertyi reilut kaksitoista minuuttia yhteensä. Alle 20 metrin vedot eivät vie paljoa aikaa, mutta videot katsottiin moneen kertaan ja välillä kelattiin taaksepäin ja välillä katsottiin hidastettuna. Samalla Peter antoi yksityiskohtaisempaa palautetta kuin altaalla, jossa ajan vähyyden ja harjoituksen sujuvuuden takia pitäydyttiin lyhyemmässä kommentoinnissa. Parasta Peterin valmennuksessa oli se, että hän kertoi ensin, mikä on vikana ja sitten, miten se korjataan.
Tähän asti olen sukeltanut niin sanotulla kick-and-glide-tekniikalla, mikä perustuu aika räjähtävään potkuun, jota seuraa vauhdin hyödyntäminen liu'un avulla. Tekniikan idea on siinä, että mitä vähemmän potkuja, sitä vähemmän kuluu energiaa ja happea. Liu'ussa taas pyritään rentoutumaan ja ottamaan ilo irti "ilmaisesta" vauhdista. Tällä tekniikalla olen tavallisimmin tehnyt 25 metriä seitsemällä tai kahdeksalla potkulla, mutta pystyn taittamaan matkan jopa neljällä potkulla.
Peter edustaa toista koulukuntaa. Esimerkiksi Peter itse potkii kokoajan, mutta liike on paljon sulavampi eikä potku ole ollenkaan räjähtävä. Oikeastaan liike on puhtaimmillaan täysin tasainen. Totta on, että potkuja joutuu ottamaan enemmän, mutta hapensäästämisen idea tuleekin siitä, että aivan fysiikan lakien mukaisesti, kiihdyttäminen vie enemmän energiaa kuin tasaisen vauhdin ylläpitäminen.
Lyhyesti sanon, että Pedersenin esittämät ajatukset voittivat. Uudella tekniikallani 25 metriä vaatii 12 potkua. Vauhti on nopeampi ja eri tavalla rasittava kuin liuku-tyylissä. Uusi tyyli vaatii harjoittelua, jotta sen saa selkärankaan. Aikaa viisikymppisen tekemiseen meni 30-33 sekuntia.
Peterin mielestä sopiva vauhti minulle tullee luultavasti olemaan 30 ja 32 sekunnin välillä. Vanha tekniikka on ottanut 38-40 sekuntia yleensä. Peter kielsi sukeltamasta 32 sekuntia hitaammin. Syynä kieltoon on se, että tätä hitaampi vauhti tuo tekniikkaan virheitä samoin kuin liian nopea vauhti.
Illalla söimme hyvin. Kun ei ollut tarvetta mennä illalla enää altaaseen, saatoin santsata oikein kunnolla. Oli se vaan hyvää :) Ruuan jälkeen mentiin saunaan; kuinkas muutenkaan, kun kukaan ei ollut pitkään aikaa saunonutkaan. Aloitimme koko porukka miesten rantasaunasta ja kävimme uimassa järvessä. Jatkoimme naisten saunassa ja kävimme järvessä.
Kun tulimme järvestä Johanna tuli ovella vastaan, että älkää tulko enää, täällä on muitakin. Parin sekunnin tuumailun jälkeen Eero ja Timo tuumasivat, älä kuseta ja painuivat naisten puolella vain tullakseen heti takaisin toteamaan, että ei Johanna kusettanutkaan. Sitten jatkettiin miesten saunassa ja taas käytiin järvessä. Avantoa ei saatu, kun vesi oli vielä sulaa. Peter tykkäsi myös kylmästä vedestä. Ja olisihan se pitänyt arvata, että Timon piti päästä tekemään staticia järvessä - ja vielä munasillaan. Siitä lähetimme yksissä tuumin valokuvan Deeperiin todisteeksi suomalaisesta talviharjoittelusta.
Illalla käytiin vielä oluella, yhdellä siis. Oikeesti. Puhuttiin paljon lajista ja vähän muustakin, kuten musiikkimausta. Haastattelin Peteriä miehen omista harjoittelumenetelmistä myös muiden kuin dynamicin osalta.
Sunnuntai aloitettiin hyvällä aamupalalla, jonka jälkeen mentiin luokkaan perehtymään päivän ohjelmaan. Päivän ensimmäinen allasosuus tuli olemaan identtinen lauantaisen kanssa ja toisessa käytäisiin läpi muita tekniikkaharjoittelun osia. Kun aikaa jäi, haastattelimme Peteriä lisää.
Treeni vedettiin tosiaan samanlaisena kuin lauantainakin. Vaikeinta oli lähteä ensimmäiseen vetoon, kun hieman epäselvää, mitä pitikään tehdä. Tekniikka oli kuitenkin siinä kuosissa, mihin se oli lauantaina jäänyt, joten jatkaminen olikin helppoa. Harjoituksen jälkeen syötiin taas vaihteeksi, ja käytiin videot läpi kunnolla.
Viimeinen allasharjoitus piti sisällään oheisharjoittelua. Teimme potkuja ilman räpylöitä ja pienillä kumiräpylöillä. Kaikki tehtiin ilman kaulapainoa, koska eräs harjoituksen ideoista oli haastavuuden hakeminen. Ensin mentiin normaalisti, sitten kyljellään ja lopuksi selällään. Sama toistui kumiräpsien kanssa. Loppuun teimme vielä intervalliharjoituksen monolla. Se oli lyhennetty versio, ja teimme 4*50 metriä, jossa tauko oli ensin 25-30 sekuntia, ja sitä lyhennettiin aina viidellä sekunnilla. Peter esitteli myös muita intervalliharjoituksia, mutta niitä emme ehtineet käymään läpi.
Ennen kuin kävimme läpi loppukeskustelut menimme syömään. Peter kertoi lisää tekniikkaharjoittelusta ja intervallien tekemisestä. Lisäksi vertailtiin hieman monoja, ja sitä, miten ne eroavat toisistaan ja mitkä ovat hyviä ominaisuuksia. Paljon keskusteltiin myös oikeasta jäykkyydestä. Hieman yllättäen Peter oli sitä mieltä, että hän ei ottaisi jäykkää, vaikka on vauhdikas kaveri, vaan pitäytyisi mediumeissa. Aiemmin hän on tehnyt jäykällä monolla. Ainakin Team Tampereella tuntuu olevan tilaus lähtemässä.
Kurssin aikana sain tavattoman paljon uutta itselleni. Jos nyt suoraan sanon ja itseäni kehun, niin minulla on hyvä tekniikka. Olen sen tiennyt jo aiemminkin, kun siitä on minulle niin moni sanonut. Tilanne on hieman hämmentävä, mutta toisaalta tavattoman mukava. Hämmentävyys tulee siitä, että ostin mononi kesällä, ja olen treenannut sillä näin ollen puolisen vuotta. Kurssilla oli monia, jotka ovat tehneet monolla vuosia, mutta joiden tekniikka on huonompi. Suoraan sanottuna.
Monotekniikka on ollut minulle helppoa. Kesällä sain kauheasti oppia ja intoa, kun Roope oli Tampereella ja teimme kahdestaan parin tunnin treenin. Tunnen saaneeni tavattoman paljon ja vieläpä aika helposti. Sen kuitenkin sanon, että olen harjoitellut, mikä varmasti on vaikuttanut nykyiseen tilanteeseeni. Kesällä hinkkasin tunnollisesti 25 metrisiä keskittyen vain ja ainoastaan tekniikkaan. Vaikka keskityin kesällä liukuihin, ei se ollut hukkaan heitettyä työtä.
Ehkä hämmennyksen syy on siinä, että tuntuu oudolta olla niin hyvä tekniikassa. Samalla se on kivaa. Tuntuu hyvältä osata jotain kunnolla. Kukapa ei nauttisi onnistumisesta. Ehkä siihen, että koen tekniikan opettelun olleen helppoa, on vaikuttanut myös se, että en ole törmännyt ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Olen pystynyt toteuttamaan sen, mihin olen pyrkinyt. Syyksi toteuttamisen helppoudelle näen mielelläni lihaskuntoharjoittelun luoman hyvän kontrollin lihaksiini. Toinen lahjani saattaisi olla pitkä selkä ja voimakas keskivartalo. Oma osansa tulee myös hyvin liikkuvasta rintarangasta.
Tekninen lahjakkuus ei kuitenkaan riitä huipputulosten tekemiseen. Uskon että pahimmat vastustajani löytyvät pääni sisältä. Minun täytyy oppia hyväksymään tekninen lahjakkuuteni ja oppia elämään sen kanssa. Vaikka helposti ajattelisi, että vain huonojen asioiden kanssa täytyy oppia elämään, voi sen mielestäni kääntää myös toisinpäin. Täytyy pitää pää kylmänä ja keskittyä oleelliseen, sillä toisinaan sorrun yliyrittämiseen.
Sunnuntai-iltana Eero kysyi minulta, löisimmekö vetoa siitä, kumpi meistä tekee ensimmäisenä kaksi sataa metriä. Eero teki itse viime kesänä uudeksi miesten Suomen ennätykseksi 156 metriä. Minähän olen tällaisesta ehdotuksesta kerrassaan otettu; hei, noin kova sukeltaja arvostaa minua noin paljon. Vaikka jutun voisi tulkita vain heitoksi, ei voida sanoa, etteikö siinä olisi tosissaan olemistakin mukana. Itselläni on halu tehdä pitkiä sukelluksia, mutta koen hyvin vaikeaksi asettaa realistisia tavoitteita.
Mikä on minulle realistinen tavoite? Olin ajatellut, että 150 voisi olla seuraava etappi. Tuntuu ristiriitaiselta, kun muut ovat ilmeisesti sitä mieltä, että enemmänkin voisi mennä. Tärkeintä taitaa olla, että olisin välittämättä muista, enkä keräisi muilta odotuksia. Täytyy myöntää, että toisinaan tapanani on kerätä paineita; joskus liikaakin. Muut eivät välttämättä odota minulta mitään, mutta miksi toisinaan alan luulla, että muut odottavat minun tekevän enemmän kuin mihin pystyn.
Tämähän on vain harrastus.
Reissun kuvat
