Edelleen minä kierrän tätä samaa ympyrää, uudestaan ja uudestaan. Monet ongelmat, joihin olen jo ratkaisun keksinyt, tulevat uudelleen ja uudelleen vastaan. Tänään ei meinannut lämmittelystä tulla mitään. Tein jälleen kokonaisen valmistautumisen siten, että altaaseen 7.15 ja official top 7.55. Aivan kamala täpinä ja jännitys päällä ja rentoutuminen oli vaikeaa. Lämppäreissä en malttanut tehdä kahta minuuttia pidempiä. Ei niissä vielä oikein edes nykinyt, mutta tulipahan edes jotain tehtyä. Niin ja pari frc:tä loppuun.
Hengittelin suoritukseen aika rauhallisesti. Jos viime aikoina on tullut varovasti hyperventiloitua niin nyt ei oikein voi siitä puhua. Lauri lähti mukaan "jänikseksi", vaikka oli juuri tehnyt itse vitosen kevyellä samballa. En paljon kirittäjästä välittänyt, sillä omassa olossani oli tarpeeksi sietämistä. Nykäys tuli kahden ja puolen jälkeen, mikä laski fiilistä, ja oikeastaan halusin aina neljään minuuttiin asti koko ajan lopettaa.
Halusin tehdä vitosen, joka on itselläni perussuoritus. Nelosessa sitten saatoin huoahtaa, että onneksi enää minuutti, vaikka se tuntuikin ylipahalta. Vitoseen tultaessa olin päässyt transsiin, enkä näin ollen enää välittänyt, vaan ajattelin, että tehdään nyt 5.15. Sitten tulikin ihan yllättäen viisi ja puoli, ja samassa paukahti mieleen, että minäpäs teenkin uuden enkan. Heti perään nälkä kasvoi niin paljon, että piti päästä Laurinkin enkan yli. Ajassa 5.46 ylös, olo oli vahva ja protokolla meni oikein.
Suorituksen loppupuolella, viiden ja puolen jälkeen, kuulin kun Simo ja Lauri arvelivat minun sambaavan. Olin muistaakseni viidessä ja puolessa tuonut käteni laidalle, joten siinä tärinä vielä korostui. Arvelen, että rauhallinen hengitys ennen suoritusta ja vähäinen hyperventilointi paransivat suoritusta sen loppupuolella. Lopussa huomasin, kuinka järkeni oli terävämpi kuin silloin, kun olen hieman ylihengittänyt. Kun menee samban puolelle, niin kyllä silloin matot ovat aika lailla pinossa vintillä; tietoisuus sumentuu.
Hyperventilointi vähentää hiilidioksidion määrää veressä, ja happea mahtuu näin enemmän. Muistaakseni hapan veri luovuttaa verta kudoksiin paremmin. Hiilidioksi taas tekee verestä happamampaa. Hyperventilointi lisää hapen määrää, mutta heikentää veren hapenluovutuskykyä. Toisin sanoen, mitä enemmän hyperventiolointia, sitä enemmän se heikentää suoritusta loppumetreillä. Tiettyyn pisteeseen asti hyperventilointi auttaa, sillä se tekee suorituksesta mukavamman tuntuisen - mutta vielä kerran; vain tiettyyn pisteeseen saakka.
25.10.2005 16.20
Sain asiaa tuntevaa palautetta lääkäriltä.
"Happi ja hiilidioksidi eivät kilpaile keskenään. Hiiidioksidi pääasiassa liukenee vereen ja vaikuttaa lähinnä veren ph-arvoon. Hiilidioksista maksimissaan 20 % kulkee hemoglobiiniin sitoutuneena. Happamassa veressä hemoglobiini puolestaan kykenee luovuttamaa happea paremmin, millä voidaan perustella hyperventilaation haitallisuutta. Suorituksen aikana happisaturaatio laskee ja hapan veri edesauttaa lopunkin hapen luovuttamista kudoksiin."
3.11.2005 9.50
Simo halusi esittää oman näkemyksensä.
"Tämä on toki totta, mutta hyperventilaatio lisää kyllä hapen määrä, mutta ennenkaikkea keuhkoissa. Normaalin hengityksen jäljiltä keuhkot eivät "tuuletu" tarpeeksi, vaan siellä on kuolleen tilan takia kokoajan vähän jämiä vanhaa ilmaa, eli lähinnä hiilidioksidia. Agressiivisella hyperventilaatiolla keuhkoissa olevan hapen osuus saadaan nostettua muutamaa prosenttia korkeammaksi kuin normaalisti. Tosin hyvin agressiivisen hyperventilaation jälkeen veren ph on jo niin alhainen, että lopullinen vaikutus jää kuitenkin miinuksen puolelle, koska happi ei irtoa verestä...
Siltikin kannattaa tehdä se muutama syvä henkäys ennen lähtöä ihan tästäsyystä, että saadaan se "kuollut ilma" ulos keuhkoista. Normaali, tiedostamaton hengitys on muistaakseni luokkaa puoli litraa per henkonen...(saatan muistaa väärinkin)
Täällä on tuollainen hieno webbikikkare, jolla voi tarkastella ph:n ja hiilidioksidin vaikutusta veren hapenluovutuskykyyn:
http://www.ventworld.com/resources/oxydisso/oxydisso.html
y-akselilla on veren happikyllästeisyys ja x-akselilla paine, jolla happi irtoaa verestä. Pikkasen kun tuolla leikkii, tulee huomanneeksi että hapan veri sallii alhaisemmille happisaturaatioille laskemisen, ennenkuin päästään samaan hapen paineeseen. Tajuntahan siis lähtee kun happea ei tule enää tarpeeksi nopeasti (tarpeeksi suurella paineella) verestä. Ero ei ole älyttömän dramaattinen, mutta kannattaa se kuitenkin käyttää hyödyksi. Vielä kun huomioidaan että hyperventilaatio hidastaa sukellusrefleksin "päälle napsahtamista" ja nostaa sykettä.
Jos tuolla leikkii kannattaa ottaa huomioon että ph ei heittele kovin paljoa. Kymmenyksen tai kaksi se voi nytkähtää (Deeperissä joku oli mittaillut, niin "normaalin" static-
hyperventilaation jälkeen 7.67 ja suorituksen lopussa 7.43)"
Treeni ei nyt mennyt strategian mukaisesti, mutta so what. Varmojen vetojen tekemisen idea on ollut osittain siinä, että näin kykenen paremmin olemaan treeniini tyytyväinen. Voin antaa itselleni anteeksi jos lopetan viiteen minuuttiin, enkä yritä joka ikinen päivä paukuttaa omaa enkkaani. En tykkää rajoilla keikkumisesta, vaikka moni on sanonut, että kannattaa mennä lähelle kuilun reunaa, jotta oppisi tuntemaan kykynsä paremmin.
Varmasti rajojensa kiusaamisesta saa oman hyötynsä. Itse koen kuitenkin henkisesti liian raskaaksi lähteä tekemään uutta ennätystä joka päivä. Faktaa on se, että enkka ei parane joka kerta. Henkilökohtainen ongelmani on se, että lähden miettimään liikaa, jos jonain päivänä ei menekään niin hyvin kuin jonain edellisenä. Juuri tämän vuoksi pidän itse varman tason ylläpitämisestä. Ensinnäkin jopa static voi olla hauskaa, mukavaa ja rentouttavaa. Toiseksi, varman tason suoritukset kasvattavat nälkää kovempiin vetoihin.
Mielestäni pakko tappaa ilon monesta asiasta. Jos joka päivä on pakko mennä rajoille, jos joka päivä on pakko yrittää omaa enkkaa, jos joka päivä on pakko olla hengittämättä, ei se enää voi olla nautinnollista tai kivaa. Täytyy myöntää, että pari kertaa viimeisen muutaman viikon aikana on lipsahtanut pakon puolelle, eikä ole ollut kivaa. Tänäänkin hieman tuntui, että on pakko tehdä vitonen, mutta se nyt kuitenkin sattuu olemaa perussuoritus, joten en sen suhteen lähtenyt löysäilemään, vaikka teki mieli luovuttaa enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Luovuttamisen tunteesta voidaan taas palata ongelmiin, joihin on keksitty ratkaisu. Muistaakseni olen joskus kirjoittanut siitä, kuinka tärkeää on se, ettei luovuta kesken suorituksen, vaikka tuntuisi kuinka toivottomalta. On hyvä ettei pakota itseään tekemään aina uutta ennätystä, mutta on hyvä jos pakottaa itsensä tekemään sen suorituksen, jonka on aikonutkin tehdä. Pakolla ja pakolla on selvä ero.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti