Hervannan uimahalli, 7:06, pesutilat.
Kaksi miestä keskustelee.
- Kyllä se vaan on hullua hommaa.
- Niin!
- Ajattele nyt. Mitä ne näytti telkkarissa, kun se meni 60m syvyyteen ilman happilaitteita.
- Hurjan syvälle.
- Eikö se ole vaarallistakin? Ja vielä ilman happilaitteita.
- Sydämen päälle se on raskasta.
- Joo.
- Paineilmalaitteilla se vissiin rasittaa sydäntä vielä enemmän.
- On se ilmankin raskasta pumpulle.
- Kaikki ne on sydänvikaisia!
- Leikkimistä, sanon minä.
Samaan aikaan kaksi metriä mielenkiintoisesta dialogista pohjoiseen, minä ja Simo puimme märkäpukuja yllemme. Oli miellyttävää, että herrat malttoivat puhua tarpeeksi kovalla äänellä, jotta saimme varmasti kaiken mahdollisen tiedon lajin vaaroista. Totta puhuakseni, jutun kuuleminen piristi kummasti aamua.
Omia motiivejani ja motivaatiotani miettimällä olen saanut uusia ajatuksia. Ajatukset eivät kuitenkaan ole mullistavia tai uusia. Itse asiassa samat asiat olisin saanut selville kuulemalla muiden kokemuksista, mutta itse keksittynä ideat ovat aina niin paljon parempia ja “oikeampia”.
Haluan sukeltaa koska se on hauskaa. Lievennettäköön sen verran, että pelkkä dynamicin tai staticin tekeminen itsessään ei riitä hauskanpitoon, vaan syvyyksiä tarvitaan apuun. Allaslajit puolestaan vaativat enemmän tavoitteita. Mietittyäni aikaa elokuusta marraskuulle huomasin, että allastreeneissä oli koko ajan jokin tavoite – asetinhan jo kesällä staticiin viiden minuutin ja dynamiciin 125 metrin tavoitteet. Ne mielessäni jaksoin motivoitua harjoittelemaan joskus yli viisikin kertaa viikossa; siis lajiharjoitteluna.
Onko edes ihme, jos en innokkaana kirmaakaan joka aamu pidättelemään henkeäni, vaan nukun mielummin pari tuntia pidempään. En ole asettanut uusia tavoitteita. Tosin yksi vanha on vielä jäljellä, nimittäin ilman räpsiä sukeltamisen satanen. Saattaa silti olla fiksua ottaa rauhallisemmin, ja kerätä tarpeeksi intoa, jotta viitsii lähteä taas tosissaan kiusaamaan itseään hulluilla harjoitusajankohdilla.
Kuten aiemmin totesin, olisin voinut tämän oppia jo Simon mm-kisa kokemuksista. Renensin jälkeen Simon kiinnostus oli aika tavalla matalalla, ja motivoituminen uudelleen teetti töitä. Tavallaan myös terveellä järjellä olisi pääteltävissä, että suuren tapahtuman jälkeen täytyy antaa aikaa palautumiselle sekä fyysisesti että henkisesti. Mutta on se vaan hienoa kokeilla kantapään kautta asioita :)
Ilmiselvä tahdon puute näkyi harjoittelussakin. Lämppäreinä minuutin tai kahden vedot olivat jo kiinnostuskyvyn rajoilla. Kaikki tuntui olevan päin honkia. Mikään ei toiminut, mikään ei tuntunut kivalta. Nykäykset olivat todella ikävän tuntuisia. Joskus kirjoitin, että nykäyksiä pitää oppia rakastamaan – niistä pitää tulla ystäviä, jotta niiden kanssa voi elää mahdollisimman pitkään. Tänään sietokyky oli matalalla. Tein sentään yhden 3.30 suorituksen, joka tuntui pahalta, ja jota en millään halunnut jatkaa pidemmälle. Vika ei ole fysiikassa, vaan siinä, että en kerta kaikkia tahtonut sietää oloani. Jos ei halua, niin ei silloin voi mitään saavuttaakaan.
Uutta ja osittain kiistanalaista kokemusta saatiin Simon suorituksista, joka oli edellisenä päivänä käynyt tekemässä salilla kunnon tappotreenin. Simo arvioi pääsevänsä maksimissaan kuuteen minuuttiin, mikä on hänelle “vähän”. Lämppärit lupasivat korkeintaa viittä ja puolta eivätkä tuntemuksetkaan parhaimmasta päästä olleet. Kaikesta huolimatta kello pysähtyi ajassa 7.04.
Ristiriidan tilanteeseen luo se, että aiempi käsityksen mukaan muu raskas treeni heikentääkykyä pidättää hengitystä. Suurempi painoarvo tässä teoriassa on tosin aerobisella liikunnalla. Eräs selittävä tekijä saattaisi olla rentous. Simo arveli olevansa huonossa kunnossa - oli nukkunut huonosti, treenannut kovaa ja syönytkin jotain epämääräistä. Rentous saattoi tulla siitä, että ei itse odottanut itseltään mitään ihmellistä.
Hervannan uimahalli, 8:12, altailla.
Kaksi miestä tulee pesutiloista ja laskeutuu portaita kohti altaita. Lauri valmistautuu ja minä olen valmiina kellottamaan lastenaltaan reunalla. Toinen miehistä kiinnostuu hienosta lajistamme.
- Mikäs kuviokelluntakerho teillä on?
- No just sellainen.
- Jaaha. Siinä sitten kellutte...
- Joo.
- Pitääkös tuollainen mustanaamio-pukukin olla päällä?
- Ei tule niin kylmä.
- Pitäisköhän meidänkin aloittaa tuollainen kuviokellunta?
- Tervetuloa mukaan vaan jos kiinnostaa. Niin meillä on sitten tapana kellua vain yhtä kuviota ja naama veteen päin.
- Hyvä sopiikin mulle paremmin. Heh.
Miehet jatkavat isoon altaaseen. Simo ja Lauri valmistautuvat yhteislähtöönsä. Pari peruskoululaista ihmettelee touhuamme parvelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti