Viime aikoina en ole pahemmin ehtinyt treenailemaan, kun viikonloppukin meni Kirkkonummella vapaasukelluskouluttajakurssin merkeissä. Kurssi pidettiin sukelluskoulu Upponallessa, jonka erikoisuutena on kahdeksan metriä syvä allas. Jännästi tuli lisää kipinää touhuun, kun pääsi kokeilemaan yli neljä metriä syviä hurjia sukelluksia. Eipä siinä tosin paljoa ehditty fiilistelemään, kun kurssillakin oli oma aikataulunsa; sauna-ajasta nipistettiin :)
Jo päivällä sovittiin Simon ja Laurin kanssa, että kokeilemme tehdä Paimion kokemusten mukaisen relay-harjoituksen, jossa joku on koko ajan veden alla. Olo oli hieman kankea aluksi, kun en hetkeen ole ollut vedessä kunnolla enkä muuten ole venytellytkään, vaikka niin itselleni joku viikko sitten pyhästi lupasin.
Alkuun mentiin mukavasti viisikymppisiä kolmeen pekkaan, kunnes kahdenkymmenen minuutin kuluttua Simon oli pakko luovuttaa kramppien ja irtoilevan nahan takia. Ehkäpä viisasta säästellä viikonlopun tekniikkakurssia silmällä pitäen. Jatkoimme Laurin kanssa kahdestaan. Hiilidioksidia alkoi kerääntyä kivasti eikä sukellukseen lähtiessä tuntunut yhtään palautuneelta. Piti kuitenkin tehdä, kun kaverikin teki.
Treenin suuren idean keksin oikeastaan vahingossa. Olin Paimiossa ajatellut, että tässäpä oiva tapa harjoitella tekniikkaa. Pelkästään tekniikkamielellä tulee helposti tehtyä todella nopeita vetoja. Kun teimme kahdestaan, piti voimaa käyttää viisaasti, jotta ei kuluttaisi itseään loppuun.
Palleanykäykset alkoivat tulla parinkympin kohdalla, mutta ne tulivat koska annoin niiden tulla. Aloin miettiä, mitä jos en päästäisikään niitä tulemaan. Keskityin vain ja ainoastaan pallean rentouttamiseen sukelluksen aikana, ja huomasin, että siitä tuli paljon helpompaa, kun rentouduin ja rentouduin enkä päästänyt palleaa nykimään.
Palleanykäystä ei kuitenkaan voi loputtomiin pidätellä; viisikymppiä nyt vaan on matka, jolla se onnistuu kevyesti. Itse asiassa ryhdyin miettimään ja sain ajatuksen siitä, voisivatko nykäykset osittain aiheutua lihasten liiasta jännittämisestä. Joskus on nimittäin päiviä, jolloin nykäykset pyrkivät tulemaan todella varhaisessa vaiheessa, kun taas toisinaan ne tulevat myöhään.
Ja se suuri ideahan oli siis se, että tiiviiseen tahtiin sukeltamalla, on pakko rentoutua, jotta sitä pystyy jatkamaan. Ellei rentoudu tarpeeksi, ei kykene sukeltamaan tuolla tahdilla. Näin ollen Paimiossa opittua viestimallia voi käyttää ainakin kolmella eri tavalla - matkan taittamiseen, tekniikan hiomiseen ja rentoutumisen harjoitteluun.
Oikeastaan sukeltaminen alkoi kierolla tavalla olla miellyttävää vasta siinä vaiheessa, kun Simo jäi ringistä pois. Lyhyet palautukset ja hiilidioksidin riittämätön poistuminen elimistöstä loivat mukavan, välillä hieman huimaavankin olon. Kun lähti matkaan, olisi vielä halunnut hetken hengittää. Vedessä ei puolestaan ollut mitään ongelmia. Olo oli mukava, rento. Hiilidioksidin kertymisen saattoi tuntea ruumiissaan ja silti pyrkiä ainoastaan rentoutumaan. Fiilistelemään. Kun tuli pintaan, ei kaikesta huolimatta tarvinnut edes huohottaa; pari syvää hengenvetoa riitti.
Viestiä jaksoimme Laurin kanssa tehdä kaksikymmentä minuuttia kahdestaan; sitten teekkari luovutti :) Totta puhuen, alkoi itseänikin kyseinen ajatus viehättää tuossa vaiheessa. Huimaava olokin hieman epäilytti. Myönnettäköön nyt sen verran vielä, että Laurin mono meni halki, joten ehkä siitä saadaan tarpeeksi hyvät perustelut.
Karol oli tuonut mukanaan samat Leaderfinsin monot, jotka olivat myös Paimiossa mukana, mutta joita en saattanut silloin kokeilla rauskojen jalkojeni takia. Kokeilin Flyeria ja se tuntui mahtavalta. Ero Dolphiniin kuin yöllä ja päivällä, Tampereella ja Turulla. Kokeilin tehdä turbo-vedon ja niin vain katosi sekunti edellisestä enkasta - viisikymppiä meni nyt kahteenkymmeneen sekuntiin. Välineurheilua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti