Wiesbadenin kisat menivät omalta osaltani niin kuin menivät. Tuloksena oli kaksi blackoutia, jotka molemmat tulivat suurena yllätyksenä. Vasta näin jälkikäteen näen koko tilanteen selkemmin ja silmäni avautuivatkin aivan uudella tavalla. Ennen kisoja en oikeastaan tiennyt, mitä vapaasukellus on. Tämän hetken käsitykseni mukaan olen jakanut lajin kolmeen eri osa-alueeseen. Nämä kaikki osa-alueet ovat "yleisesti tiedossa" varmasti kaikilla, jotka lajista jotain tietävät. Oman kokemukseni perusteella uskallan nyt sanoa, että vaikka asiat ovat tiedossa, ei niitä välttämättä tunneta. Itse en tuntenut.
Ajattelen vapaasukellusta kolmesta osa-alueesta koostuvana pakettina. Ensimmäinen osa koostuu fyysisistä edellytyksistä, kuten lihasvoimasta ja kyvystä pidättää henkeään. Fyysiset edellytykset luovat pohjan suorituskyvylle ja periaatteessa kai on mahdotonta tehdä suoritusta yli omien fyysisten rajojensa.
Toisena osa-alueena näen henkiset edellytykset, joita tarvitaan ottamaan tehoja irti fysiikasta. Vaikka olisi fyysisesti kuinka hyvässä kunnossa, ei kukaan kykene ilman tahtoa, motivaatiota, uskallusta ja luottamusta tekemään suoritusta, jolla fyysinen kapasiteetti otettaisiin tehokkaasti käyttöön. Tahdolla mennään pitkälle, motivaatiolla jaksetaan ja halutaan. Uskallus tuo rohkeutta yrittää ja luottamus merkitsee varmuutta ja tuo suoritukseen rentouden.
Nämä kaksi osastoa olivat minulle jo hyviä tuttuja ennen kisoja. Luulin että ne ovat erottamaton parivaljakko, joka toimii keskenään saumattomasti. Katsoin silti niin läheltä, että en huomannut kolmatta osa-aluetta; tietoa siitä, missä omat rajani sijaitsevat. Seisoin niin kaukana kuilun reunalta, että sitä ei enää näkynyt. Olin kuullut isojen poikien kertovat, että kuilu on olemassa, ja että joku on joskus sinne pudonnutkin. Olin itsekin käynyt lähellä - siis sambannut - mutta silti niin kaukana etten kyennyt kuilun reunaa näkemään. En tiennyt mistä putoaminen alkaisi, en tiennyt kuinka lähellä sitä olin käynyt, eikä mieleeni ollut ikinä tullut, että saattaisin joskus bläkäriin asti mennä.
Vapaasukelluksen paketissa kolmas osa-alue olkoon siis tieto ja kokemus. Omat rajansa pitää tietää. Kokemusta täytyy olla, jotta voi arvioida tekemisiään tietyssä hetkessä. Myös elimistön täytyy tottua yhä pidempiin ja pidempiin suorituksiin. Oli fysiikka mikä tahansa, oli psyyke mikä tahansa, ei ilman kokemusta ja tietoa omista rajoista voida turvallisesti mennä kuinka pitkälle tahansa.
Vapaasukelluksen ensimmäinen periaate ja ensimmäinen sääntö on turvallisuus. Täytyi lähteä Saksaan asti huomatakseen tämän. Kuvailemani kolme osa-aluetta suhteutuvat toisiinsa siten, että kolmas, tieto ja kokemus, on oikeastaan perusta, jolle fysiikka ja henkinen kantti voivat rakentaa. Vaikka turvallisuus ei olekaan ollut outo käsite, ei sen todellisesta merkityksestä osannut sanoa oikein mitään. Turvallisuus oli turvallisuutta vähän samoin kuin hauki on kala.
En ole mitenkään huolissani tai suruissani sen johdosta, mitä tapahtui. Luulen etten saanut kammoa dynamiciin. Kun taas aloitan treenaamisen, on todennäköistä, että tulee tehtyä maltillisempia vetoja. Olen saanut täysin uuden näkökulman lajiin, minkä valossa joudun suhtautumaan tekemiseen eritavalla. Joudun ottamaan huomioon kokemukseni, ja ne tulevat väkisinkin vaikuttamaan.
Kirkkain tavoite on saavuttaa eri osa-alueet keskenään tasapainoon. Jo ennen kisoja vallitsi epätasapaino fysiikan ja henkisen kantin kesken. Kunnossani ei ollut mitään vikaa, mutta en kuitenkaan luottanut itseeni niin paljoa, että olisin kyennyt tekemään rentoja suorituksia. "Älä luovuta" -teemani oli itseluottamuksen paikkaamista. Tavoitteeni viisi minuuttia ja sata metriä saavutin turvallisesti. Kun kielsin "luovuttamisen" itseltäni, tulin samalla kieltäneeksi itseltäni turvallisen pintautumisen.
Olivatko molemmat sukellukseni sitten jo ennalta tuhoon tuomittuja? Tavallaan ne olivat. Olin asettanut ainoastaan minimitavoitteet, ja unohtanut tyystin määritellä itselleni, missä viimeistään tulen ylös. Halu liian kovan tuloksen tekemiseen oli liian kova. Luulen että olisin jatkanut sukellustani bläkäriin asti joka tapauksessa. Ellei sitä olisi sattunut 130m kohdalla, se olisi tullut myöhemmin, mutta on täysin mahdollista että se olisi voinut tulla jo aiemminkin.
Kirjoitan blogia suurelta osin itseni takia, vaikka sillä taitaa muitakin lukijoita olla; osa sukeltajia osa ei. Pohdin tätä asiaa siksi niin syvällisesti, että toivon siitä olevan muillekin hyötyä. Black outin kanssa ei kannata lähteä leikkimään. Itse sain tärkeän opetuksen kantapään kautta, ja toivon ettei kenenkään muun tarvitsisi näin radikaalilla tavalla selvitää omia rajojaan. Kuilun reunan sijainti on hyvä tietää ja samba on merkki siitä, että on käynyt lähellä. Siitä on kuitenkin vaikeaa arvioida etäisyyttä bläkäriin. Yhteen asiaan olen erittäin tyytyväinen; nimittäin siihen, että bläkäri tapahtui kisoissa, jossa turvasukeltajat olivat tehtäviensä tasolla ja pelastusoperaatio onnistui hyvin.
"Muistakaa että turvasukeltaminen on vakavasti otettava asia, jota tuskin koskaan voi liikaa harjoitella." -nimim. "Syytä olisi minunkin sitä harjoitella"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti