Keskiviikkona pidimme turvallisuusharjoituksen, mutta en jaksanut siitä aiemmin mitään kirjoittaa. Porukka osallistui aika nihkeästi teoriaosuuteen, osittain tiedonkulkuongelmien takia, mutta altaalla väkeä näkyi sitten enemmän.
Järjestävänä osapuolena Simolla oli suurin rooli; itse olin osittain kuunteluoppilaana. Vaikka samat asiat periaatteessa tiedänkin, en kuitenkaan hallitse kaikkea niin hyvin, että osaisin ne samalla tavalla esittää. Noh, Simo nyt onkin huono vertailukohde, kun hän hallitsee asiat ihan tajuttoman hyvin ja esitystapakin on kerrassaan mainio. Itse pääsin demonstroimaan bläkäreitä, ja sekös vasta olikin kivaa, kun sai näytellä kunnolla ja rimpuilla pelastajan otteessa. Onneksi ilmoitimme etukäteen valvomoon, mitä teemme, sillä yhdessä välissä eräs uimavalmentaja näytti miettivän lähteäkö apuun vai ei.
Sunnuntain treeniin lähdin hyvällä mielellä. On tullut paljon mietittyä motivaatiota ja motiiveja sekä tavoitteitani, ja kuvio on ollut vähän hukassa. En tiedä, olenko tullut johonkin tulokseen. Tärkeintä taitaa olla, että olen löytänyt mukavuuden ja innon. Tänään oli kiva lähteä treenaamaan, ja hyvän tapani mukaisesti kykenin taas etukäteen päättämään, mitä altaalla puuhailen. Kisojen jälkeen treeneihin meneminen oli tietyllä tavalla päämäärätöntä. Olin edelleen maksimisuoritus-moodissa, mutta ilman selkeää halua tehdä maksimeja.
Ehkä tavoitteetkin ovat nyt paremmin selvinneet. Ne ovat static kuusi minuuttia ja dynamic 135-140m sekä dnf 100m. Näistä staticin ja dnf:n tavoitteet lienevät helpommin saavutettavia. Ei silti; kyllä niissä tekemistä on edelleen. Aina täytyy muistaa, että vaikka sata metriä on aina sen saman sata metriä, vaikka joskus olisi tehnytkin enemmän. Salilla sata kiloa levytangossa on edelleen sata kiloa, ja se piru vie painaa sen sata kiloa edelleen, ja vaikka se olisikin ns. helposti nostettavissa niin kyllä siihen silti täytyy tietty työ tehdä. "Helppoihinkin" suorituksiin pitää jättää tilaa kunnioitukselle.
Tänään tein tekniikkaa. Tuo tekniikan käsite nyt voi olla ongelmallinen; ainakin sillä perusteella, että Laurin kanssa kävimme jonkin verran täsmentävää keskustelua sen sisällöstä. Kun teen tekniikkaa, tarkoitan sillä sitä, että en välitä sukelluksen pituudesta, vaan pyrin tekemään mahdollisimman puhtaita potkuja. Kun huomaan puhtauden kärsivän, tulen ylös.
Pitkästä aikaa tein myös dnf:ää eikä se tuntunut helpolta. Tuntui, että lihaksetkin olivat unohtuneet kotiin. Tulipahan jonkinlainen päänavaus tehtyä, mistä on hyvä jatkaa kohti tavoitteita.
Monoilun puolella tein aika lyhyttä pätkää, kun tekniikka tuntui hajoavan välillä 35 metrin kohdalla. Ensimmäiset vedot melkein masensivat; olo oli kankea ja 25 metriä vaati 9-10 potkua, mikä on ihan tajuttoman paljon, kun kyseessä on silti rauhallinen vauhti. Nopealla vauhdilla puolestaan kymmenenkin potkua on vielä ihan mukava määrä.
Tein vetoja eri vauhdeilla ja eri syvyyksillä. Kun tekee monella tavalla, niin virheet on helpompi löytää. Kovassa vauhdissa lihasmuisti virkistyy ja oikeat lihakset heräävät mukaan. Vauhti saa veden virtauksen tuntumaan kunnolla, ja pienikin virhe asennossa paljastuu helpommin. Rauhallinen vauhti soveltuu pidempiin suorituksiin, koska se kuluttaa vähiten. Toisaalta se on alttiimpi virheille. Lähellä pohjaa sukeltaminen rankaisee opettavaisesti, jos koukistaa polviaan liikaa.
Aikani tehtyäni ja erilaisia tyylejä kokeiltuani huomasin, että pitäväni päätäni aavistuksen verran väärässä asennossa. Vauhdilla leikkiminen puolestaan palautti muistiini keskivartalon käytön potkussa. Ilokseni löysin paremman asennon ja teinkin rauhalliseen tahtiin 25 metriä seitsemällä potkulla. Suurinta iloa ei silti tuonut numeerinen todistuskappale tekniikan parantumisesta, vaan se, että tuo sukellus oli tavattoman nautinnollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti