Keskiviikkona tuli altaalla todella kylmä, vaikka oli puku päällä. Torstaina oli ehkä vähän enteitä huonompaan päin menemisestä, mutta sukellukset kulkivat hyvin. Sitten ymmärsin jättää treenit väliin, kunnes tänään piti päästä altaaseen.
Se on niin kumma juttu, että pitää päästä tekemään, vaikka lepo voisi tuottaa paremman lopputuloksen. Siihen on niin kovin vaikea luottaa, että muka lepäämällä ja jättämällä treenejä väliin voisi saavuttaa tavoitteensa paremmin.
Kun tuntui ettei voi luottaa ruumiin toimintaan täysin, ei sukellukseenkaan voinut täysin luottaa. Pieni epäilyksen häivähdys riittää sabotoimaan kaiken. Sen kyllä myönnän ettei tänään ollut hirveästi kunnianhimoa, vaan olosuhteet tietäen, ennenminkin kokeilla miten menee.
Miksi sitten pitää väkisin tunkea altaalle? Tuo oli oivallus itsellenikin, että en alunperin edes odottanut tekeväni "taas uutta ennätystä", mutta silti sitä vaan jotenkin odottaa, toivoo, kuvittelee niin joka kerta tekevänsä. Jos on viikolla tehnyt 130 ja 150 metriset niin viikonlopun 125 metrinen on suuri tappio, häpeä, osoitus siitä ettei olekaan kehittynyt.
Itsensä ruoskiminen on vähän liian tuttu ilmiö. On merkillistä, miten vähän oikeasti olen tehnyt pitkiä sukelluksia. Kaikkien aikojen sukelluksistani 125 metrisellä pääsee kuitenkin aika korkealle. Tämän päiväinen oli vasta seitsemäs kerta, kun menin vähintään tuon pituuden. Eihän se huonosti voi silloin olla, jos vielä on vähän kipeä olo. Jos olisi kunnolla kuumetta, voisi sanoa olevansa kipeä. Tuntuu aina tekosyyltä kieltäytyä ellei ole vuodepotilaana tai luita poikki.
Tämän päivän sukelluksen fiilis oli kuitenkin aivan erilainen kuin viikolla. Menin varmaan aika hiljaa sillä jalkoja ei juurikaan hapottanut ja sain pienen nykäyksen 50 metrin käännöksen jälkeen. Lisäksi tuli kommenttia, että tekniikka oli huomattavasti huonompaa kuin yleensä.
Enemmän fiiliksiä taisi silti laskea se, että yritin tehdä vielä toisenkin vedon. Siinä luovutin kuitenkin 80 m kohdalla, kun tajusin vihdoin ja viimein, että tänään ei ole sopiva päivä yrittää pitkiä. Toisena juttuna oli se, että kaikki halu ja tahdo sekä usko onnistumiseen olivat menneet. Tänään ei sitä paitsi ollut mitään syytä tehdä pitkää. Viikolla oli kiva pienen tauon jälkeen koittaa pitkää.
Tekniikan suhteen varmaan pitää keskittyä pari kertaa korjaussarjaan. Kun on tullut keskityttyä kaikkeen muuhun, on se jäänyt vähemmälle eikä ole oletettavaa, että se pysyisi itsestään kunnossa ikuisesti.
Väsäsin vielä tällaisen tilaston pitkistä sukelluksistani. Siitä voi melkein päätellä, että voisi kannattaa keskittyä tekemään pitkiä.
1 kommentti:
Niin, sitä ei millään meinaa sulattaa, jos joku kerta sukellus jääkin lyhyemmäksi kuin edellinen. Pettymyksen ja epäonnistumisen tunne on sanoinkuvaamaton. Yritän psyykata itseäni sillä, että eivät satasen juoksijatkaan joka kerta tee omaa ennätystä.
Tsemppiä!
Lähetä kommentti