Ehkäpä viikko sitten pohtimani asiat olisi pitänyt palauttaa mieleen ennen tämän päivän treeniä. Menin jälleen yhdeksi hallille monon kanssa. Hallilla oli ahdasta, kun ylioppilaskirjoitusten takia kaikki koululaiset laitetaan liikuntatunneillaan uimaan. Sain radan vain hetkeksi ja ehdin uimaan monolla vain 800 metriä.
On pidettävä hyvänä vihjeenä sitä, että treenin keskeytyminen ei harmittanut oikeastaan. Tietysti siinä piti tuskailla, kun rata meni, mutta aika hengetöntä menoa tekemiseni olivat. Tiistain treenillä ei oikeastaan enää mitään tarjottavaa minulle. Siinä ei enää ole mitään haastavaa.
Harjoituksesta luopuminen on vaikeaa. Hankalinta on uskoa muutoksen tärkeyteen. Miksi korjata mitään joka ei ole rikki? Treenissä ei ole mitään vikaa, mutta se ei enää sytytä samalla tavalla. Se ei tunnu enää mukavalta. Siinä ei ole haastetta. Siinä ei ole mitään, mihin voisi kunnolla paneutua. Siitä on tullut liian rutiininomaista.
Tulisiko rutiinia vain sietää? Monessa lajissa huipputulokset saavutetaan kovalla harjoittelulla. En epäile että dynamic eroaisi mitenkään muista. Valmentajat ovat siitä näppäriä pirulaisia, että he kertovat mitä pitää tehdä. Jos valmentajan ja urheilijan suhde on toimiva, molemmat luottavat toisiinsa. Täten myös urheilija voi luottaa siihen, että tekee oikeita harjoituksia.
Tärkeää on nyt siis luottaa valmentajan sanaan. Se hieman rasittaa, kun ei todellakaan voi tietää oikeita ratkaisuja. Eräs väylä on kuunnella itseään. Siitä ei tosin saa muuta varmuutta kuin sen, että toimimalla näin aina, pysyy jollain tavalla johdonmukaisella tiellä, mistä voidaan myöhemmin tehdä arvioita, oliko se kannattavaa.
Niin sanottu tiistain treeni ei enää anna minulle yhtään mitään, vaan siihen tarvitaan muutosta. Kun on tehnyt jotain treeniä pitkään, siihen alkaa tottua. Tottuminen tekee harjoitellun asian helpommaksi, jolloin siitä on enää vaikea saada onnistumisen iloa. Kun jotain osaa, haluaa sen pian osata paremmin. Ai niin, kuukausi kisoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti