Aamudynamicia lähdin tekemään, ja tällä kertaa paineistettuna. Paineistaminen tarkoittaa sitä, että ilmoitin jo edellisenä päivänä yrittäväni tehdä uudeksi enkakseni 125m dynassa. Eilen oli hyvä staticpäivä, joten sillä tuntumalla ajattelin viiden altaan mitan olevan kuin tarjottimella. Asian julkistaminen toi lisää jännitystä, mihin saattaa olla hyvä totutella ettei jännässä paikassa tule ihan niin jännää.
Lämppäreinä tein viisikymppisiä, mutta aika moni niistä tuntui pahalta. Pää ei suostunut tekemään edes toista käännöstä, joten hinkkasin näitä pätkiä muutaman kerran ennen kuin uskaltauduin pidemmälle. Taisin pari kertaa kääntyä 50 metristä ja ottaa muutaman potkun, ja vasta tämän jälkeen tein 75 metrisen, jota nyt voitaneen jo pitää kunnon lämppärinä. Hassua tuossa vedossa oli se, että se oli ihan mielettömän helppo ja mukava tehdä. En tiedä mitä siinä tapahtui ja mitä tein, mutta välittömästi tuon jälkeen tuntui siltä, että siinä saattoi mennä ns. paras veto hukkaan.
Ennätystä oli kuitenkin yritettävä, joten sanoin Simolle, joka lämppäröi itseään staticiin, katsomaan seuraavan vetoni sillä yritän 125 metristä. En halunnut countdownia, sillä tämä oli ennätysyritys eikä kisavalmistautumista, mutta aika kova jännitys oli päällä. Paineiden ottaminen on kiinnostava ilmiö. Lepäsin ja hengittelin rauhassa. Keuhkot täyteen ja matkaan. Heti alussa tuntui adrenaliinia olevan liikaa veressä eikä meno tuntunut 50 m kohdalla mitenkään erikoisen mukavalta. 75 metriin mennessä oli kerrassaan epämukavaa.
Matkalla kohti sataa unohdin muun maailman jostain syystä ja satasen pääty tuli yllättäen vastaan. Tajuntani oli jotenkin hämärtynyt; tiesin tulevani sataan, mutta en ollut kuitenkaan varma siitä. Tein käännöksen ja jatkoin muutaman potkun vielä tähän asti todella rauhallista tahtiani, mutta pian laitoin rivakampia potkuja peliin. Pääty tuli vastaan jälleen yhtä yllättävästi, enkä oikein kyennyt ajattelemaan, mille mitoille olin tullut, mutta jostain tiesin tulleeni tavoitteeseen ja näin ollen saatoin nousta ylös, ottaa kiinni reunasta ja hengittää.
Olen tehnyt paljon tekniikkatreeniä monolla viime aikoina siten, että yli 50 m vedot ovat olleet pannassa. Tekniikan tekeminen on siitä rasittavaa, että siinä joutuu miettimään niin paljon. Lisäksi siinä kiinnittää valtavasti huomiotaan liikkeisiinsä ja lihastensa toimintaan. Kun tehdään pitkää vetoa, täytyy kaikki tuo mielestäni unohtaa. Tiedostin asian jo etukäteen ja siten siihen oli helppo asennoitua - kun mennään pitkä, silloin ei mietitä enää tekniikkaa, vaan otetaan se, mitä selkärangassa sattuu olemaan. Tekniikkaharjoittelun merkittävin anti voisi näin ollen tulla liikemuistin kautta. Pitkässä vedossa tekniikan ohella hyvä olo on merkittävä tekijä.
Tämänpäiväiseen yritykseen valitsin kultaisen keskitien tekniikan. Sitä en ole juuri tekniikkatreeneissä käyttänyt, vaan harjoitellessani olen kokeillut lähinnä suuria nopeuksia sekä tietenkin jonkin kerran todella hidasta etenemistä. Hitaassa on se vika, että siinä tekniikka kärsii jonkin verran ja siinä menee niin tuhottoman kauan aikaa. Nopean huono puoli on kovassa kuluttavuudessa. Tietenkään koko matkaa harvoin edetään vakionopeudella, vaan pieni loppukiri on aika yleinen. Sukeltaessani käytin 25 metriin seitsemää tai kahdeksaa potkua, mikä on keskitasoa. Kuusi on hidas ja kymmenen nopea. Edetessäni pidän silmät kiinni neljän potkun ajan, minkä jälkeen hieman raotan silmiäni ja käännöksessä avaan ne. Potkujen laskeminen on mukavaa ajanvietettä, ja kyllä, viimeiselläkin pätkällä toimitus onnistuu, vaikka numeroista ei tuossa vaiheessa enää kovin paljoa ymmärtäisikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti