Haverin kultakaivos on melkein sata metriä syvä monttu Viljakkalassa, noin 40km Tampereelta pohjoiseen. Kaivoksesta on joskus nostettu suuriakin määriä kultaa, mutta se on sittemmin ehtynyt, ja kaivos on täyttynyt vedellä. 1990-luvulla kanadalainen kaivosyhtiö halusi vielä koittaa, löytyisikö sitä kultaa, ja kaivos tyhjennettiin, minkä seurauksena aktiivinen sukellustoiminta paikalla hiipui. Laitesukeltajat ympäri eteläisen Suomen käyttivät kaivosta paljon. Vesi on kuitenkin noussut odotettua nopeammin, ja kuoppa onkin jo melkein täynnä - enää viitisen metriä uupuu, jotta pinta olisi sopivalla korkeudella.
Tällaiseen saumaan iskevät vapaasukeltajat. Meillä on kevyt varustus, joten emme tarvitse portaita veteen asti, kuten esimerkiksi Kaatialassa on. Vajaa kymmenen metriä kallioseinää ei estä meitä menemästä kokeilemaan pääsemmekö veteen ja sieltä ylös. Yhteistyössä kunnan kanssa toteutimme operaation, ja meillä oli köysitikkaat mukana hommaa helpottamassa. Jälkikäteen voidaan hyvin todeta, että ilman niitä olisi ollut mahdotonta päästä montusta ylös.
Veteen oli kunnan edustajan mukaan kaadettu jotain ihme huttua tai jotain, jotta lätäkössä ei eläisi mikään. Näin ainakin käsitin - tiedä sitten kuinka vikaa meni. Eipä siellä kaloja sitten ollutkaan. Vesi maistui hapottomalta vissyltä ja huulille jäi hapan tunne kun nesteen kanssa joutui kosketuksiin. Kirkasta oli aina seitsemään metriin saakka, jossa tuli vastaan paskarajaksi ristimämme kohta. Vesi muuttui siinä niin sakeaksi, että menemällä sakan päälle pystyi työntämään kätensä itseltään piiloon sakan sekaan. Tällaisen läpi sitten piti sukeltaa. Itse en ilman lamppua paljon päässyt toteamaan, kirkastuiko vesi paskarajan alapuolella, mutta ilmeisesti näin sitten oli. Valoisuus kyseisen kerroksen alla luonnollisesti heikkeni, sillä auringon valokaan ei mistä tahansa tule läpi.
Itseäni jänskätti aika lailla sekä keuhkojen että sukelluspaikan puolesta. Jännitystä on aina ilmassa, kun menee uuteen veteen, missä ei aiemmin ole sukeltanut. Lisää fiilistä tuli siitä, että tuossa paikassa ei ole kukaan hetkeen aikaan sukeltanut. Simollakin oli oma jännityksensä, kun hänen piti päästä käymään 43 metrissä. Meidän lisäksemme vedessä oli Roope ja Artturi. Myös Mare ilmaantui paikalle, kun olimme olleet vedessä tunnin verran. Mare ei vaivautunut alas vaan tyytyi ottamaan kuvia ja soittamaan suutaan kaivoksen laidalta.
Otin erittäin varovaisesti omat sukellukseni. Tein kymppejä ja vähän reiluja usemmankin ja keskityin eniten paineentasaustekniikan harjoitteluun. No kyllä siinä lipsahdettiin pari kertaa melkein vahingossa 17 metriin. Tiedä nyt sitten koska Frenzel menee oikein, kun sitä ei oikein voi kukaan sanoa. Pääasia oli kuitenkin välttää hölmöilyä viimeiseen asti ja kääntyä heti ylös jos ei mennyt täysin oikein tai jokin seikka tuntui epävarmalta. Viimeinen mitä olisin kaivannut olisi ollut uusi veren räkiminen keuhkoista. Halusin sukeltaa myös lauantaina ja sunnuntaina puhumattakaan oman terveyteni vaalimisesta. Veren yskiminen todellakin herättää kunnioitusta lajin vaaroja kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti