17.4.2006 Tomun laskeuduttua

Kisat ovat nyt takana. Niitä odotellessa meinasi muutaman kerran hermot pettää. Tai taisi ne pari kertaa pettääkin. Laitetaanpas tähän lyhyt selostus kisapäivän tapahtumista ja fiiliksista.

Perjantaina oli rauhaton olo ja se tuntui pahenevan iltaa kohti. Koko ajan oli pieni täpinä päällä ja piti tuumailla, mitä tekemistä oikein keksisi. Täytyy oikein pinnistellä muistia siitä, mitä tuli tehtyä. Päivällä kävin elokuvissa. Se on hyvä keino irrottautua rutiineista, kun siellä on pakko istua paikoillaan ja vahdata eteensä. Illalla oli suuria ongelmia, kun aloin miettiä, miten tankkaus pitäisi tehdä. Käytin varmaan puoli tuntia arpoessani iltapalaa. Hurjaa vainoharhaisuutta - mitä jos syön sittenkin, eikun...

Kurkkuun ei enää perjantaina sattunut kuin vähän, mikä vahvisti halua kilpailla. Viikolla olin jo vähän luovuttanut koko homman, kun en uskonut tervehtymiseeni. Oli jotenkin helpompaa tehdä päätös, että jos on sairas ettei silloin mene altaaseen. Saipahan oltua vähän enemmän rauhassa sen asian kanssa.

Perjantain ja lauantain välinen yö ei ollut nukkumisen kannalta vahvin mahdollinen, mutta kun huomioidaan se, että koko viikko tuli vedettyä reiluja kymppejä niin ei se haitannut. Aamulla olo oli virkeä ja terveydentila oli edelleen parantunut; kurkkuun ei sattunut enää ollenkaan.

Hallilla oli aluksi ilmoittautuminen ja kavereiden morjenstelua. Maajoukkuetoiminnasta oli jotain infoa liiton taholta, ja merkittävin anti siinä oli se, että maajoukkueen päätavoite tulee tänä vuonna olemaan Egyptin joukkue mm-kisat. En ole kiinnostunut lähtemään sinne, vaikka muuten edustusjoukkue voisikin kiinnostaa. Realismia on se, että alle 70 metrin constaa ja 6:30+ staticia ilman ei Egyptiin edes pääse tai kannata lähteä. Dynamicissa tulokset varmaan riittäisivät.

Kuopion yliopistolta oli joku tutkimusryhmä esittelemässä tutkimustaan. Heillä oli hienot pelit ja vehkeet Kuopiossa, missä on mahdollista tutkia apnean vaikutuksia elimistöön. Ovat tähän asti itsellään testailleet, mutta nyt haluaisivat apneaisteja tutkittavaksi. En ihan saanut käsitystä siitä kenellä se nyt oli tarkoitettu.

Ensimmäisenä lajina oli static, johon en osallistunut ollenkaan. Olin kuitenkin koutsaamassa Lauran ja Simon suoritukset. Laura teki 4:29 ja Simo 7:11. Simon kanssa tehtiin viime hetken muutos enkä toiminut hänelle turvasukeltajana. Ei tarkemmin puhuttu, mutta luulen, että idea oli välttää turvasukeltatoiminnan mahdollisia epäselvyyksiä, sillä ainakin minulla oli käsitys, että Simo aikoo vetää ihan rajoille asti.

Dynamic jännitti aika paljon. Kuitenkin kerroin itselleni, että 125 metriä on hyvä tulos - sen pidemmälle ei tarvitse mennä. Puolessa välissä tuntuikin siltä, että siihen se jää. Satasen käännöksen jälkeen huomasin kuitenkin ettei ole mitään hätää, vaikka tuntuukin epämukavalta ja päätyyn pääsee kymmenessä sekunnissa. Olin päättänyt etten tee yli 150 metriä, ja sanoinkin turvasukeltajille, että valmiina ottamaan koppi, jos vielä käännyn.

Eräs syy kolmeen altaanmittaan oli se, että pintautuminen piti tehdä köysiin. En päässyt harjoittelemaan sitä ja se tuntui niin epävarmalta tavalta, että katsoin paremmaksi jäädä päätyyn, missä taas saa otteen kiinteästä reunasta. Jos sambaa edes vähän, on kiinni köydessä pysyminen erittäin varmaa. Naru ei myöskään ole kovin tukeva paikka riisua laseja.

Ehkä pelkoni oli vähän turhaa sillä ainakin kaikilta muilta köydessä roikkuminen onnistui hyvin. Asia ei kuitenkaan haittaa, sillä parempi on ottaa varman päälle kuin ottaa turha riski ja mokata koko homma sen takia. Olin sentään viimeisellä viikolla aika tavalla poissa pelistä, mikä huomioiden 150 metrin sukellusta on pidettävä erittäin hyvänä suorituksena. Olen siihen tyytyväinen.

Dynamicissa tehtiin kovia tuloksia. Susanna 156 m, Johanna 150 m, Päivi 125 m, Eero 178 m ja Jyri 169 m. Eero ja Jyri tekivät molemmat Suomen ennätyksen, mutta Jyrin ennätys ehti olla voimassa vain kymmenen sekuntia.

Dynan jälkeen oli hyvä olo. Pystyin tekemään sen, minkä osaan. Parasta sukelluksen jälkeisessä fiiliksessä oli se, että veto oli helppo. Vaikka se oli raskas, ei se silti ollut niin raskas kuin kaksi edellistä 150 metrin sukellustani. En ole videota vielä nähnyt, mutta muistaakseni toimin hyvin ripeästi protokollan suhteen. Näin varovasti arvioiden sanoisin, että vielä on varaa mennä hyvinkin paljon pidemmälle. En sano tätä spekuloiden, miksi en mennyt pidemmälle, vaan sanoakseni sen, että on parempi pelata korttinsa fiksusti eikä lähteä tekemään "niin paljon kuin pääsee".

DNF:n lähtö oli tasan tunti dynan jälkeen. Siihen oli mukava lähteä. Olo oli rento ja vapautunut. Nälkä tosin alkoi tulla varttia ennen lähtöä. Olin Timon kanssa viimesessä parissa ja näin sain katsella, mitä muut tekevät. Antero teki 92 m ja tuumasin, että siitä pitää mennä yli. Lähdin sukeltamaan siis voitosta. Suunnittelin sukeltavani sata metriä, jotta voitto tulisi kirkkaasti.

Lähtö meni vähän huonosti. Ryhdyin pakkaamaan liian myöhään ja pakkasin vähän liian hitaasti enkä ehtinyt vetämään tarpeeksi ilmaa sisääni, vaan viisi pakkausta jäi puuttumaan. Lämmittelyssä olin testannut tarkasti montako pitää vetää, jotta noste olisi neutraali. Nosteesta tuli sitten negatiivinen, mikä vähän vaikeutti menemistä, mutta ei välttämättä ratkaisevasti.

Ylittäessäni 75 metriä, palleanykäykset olivat jo vahvasti käynnisssä. Pian alkoi myös näkö sumentua. Eero oli turvasukeltajana ja kertoi, että tekniikka pysyi hyvänä loppuun asti eikä suorituksessa ollut mitään ulkoisia merkkejä ongelmista. Tiesin suunnilleen, missä päin allasta olen, ja että sataan ei ole pitkään matkaa. Muistan T-viivan 98 metrin kohdalla. Seuraava muistikuva on, että käsi osui pohjaan ja sen jälkeen, että sambaan ja olen Eeron sylissä.

Olin tullut siis vahvan näköisesti melkein loppuun asti. Päädyssä olin ryhtynyt arpomaan, tulenko ylös vai käännynkö. Olin koskenut kädellä pohjaan ja noussut omin voimin ylös, hengittänyt muutaman kerran ennen kuin taju oli lähtenyt. Eero valitteli ettei ollut saanut kunnon koppia, vaan pääsin dippaamaan takaisin veteen. Se oli selvä black out, mikä tuli tilanteessa täytenä yllätyksenä, mutta ehkäpä siitä oli joitain ennusmerkkejä olemassa jo ennen lähtöä.

Opin läksyni Wiesbadenissa, mutta nyt tuli kerrattavaa. Dynaan menin nöyränä määrittäen tarkasti, mikä riittää ja mikä on maksimi. Riittävä tulos oli myös ns. varma eli tarpeeksi matala tulos. DNF:n kohdalla kävi niin, että lähdin voittamaan kisaa ja päätin tehdä sata metriä. Järkevä päätös olisi tässä tilanteessa ollut määrittää taas varma taso, mikä olisi ollut noin 85-90 metriä. Kun katson tilastoja siitä, mitä olen tehnyt, on noin 85 metriä ollut sellainen tulos, johon olen aina kyennyt. Satanen on mennyt todella vahvasti kaksi kertaa ja toisella sen ylikin.

Tein täysin samoin kuin Wiesbadenissa. Kun siellä möhlin staticini ei enää ollut mitään hävittävää, vaan saatoin laittaa kaiken peliin. Nyt dynamicissa tein varovasti sillä halusin tehdä vielä dnf:n. Taisin sanoakin, en muista kenelle, että en enää säästele, kun on viimeinen laji. Bläkärin syynä oli siis liian kova tavoite ja väkisin meneminen yli järkevän pituuden. En ala arvuutella, oliko sairastelulla osuutta tapahtuneeseen.

Palkintojenjako järjestettiin uimahallin kahviossa, missä oli ensin ruokailu. Sieltä osa lähti kotiin tai vastaavaan paikkaan, mutta tosi-urheilijat lähtivät jatkoille. En muista montako meitä siellä oli, mutta varmaan joku 15 ainakin. Oli hauskaa ja black outit vältettiin tällä reissulla. Loppuillasta alkoi uhoaminen, joka ilmeni ensin kädenvääntönä ja lopulta huipentui vedonlyöntiin. Viimeisillä voimillamme ryhdyimme kaikki kehumaan toisiamme ennen kuin hyvin myöhään (tai aikaisin) lähdettiin roskaruokaravintolan kautta nukkumaan.