Minä, Pekka, Simo ja Agata siis lähdimme Etelä-Pohjanmaalle sukeltamaan. Luonnostaan korkeita tai syviä paikkoja siellä päin ei ole, vaan sekä mäet että järvet on tehty itse. Kaatialan louhos on Alavuden ja Kuortaneen rajan tuntumassa, lähellä lentokoneiden varalaskeutumispaikkaa. Ehdottomana plussana Kaatialassa on se, että vesi on kirkasta. Tällä kertaa tosin pinta oli melkein kokonaan siitepölyn peitossa. Se hieman heikensi näkyvyyttä, sillä eihän sekään töhnä pelkästään pinnassa suostu pysymään. Pekka selittikin Agatalle, että se on "pollution from the trees". Auringon paistaessa ei valon kanssa tullut ongelmia; vai pitäisikö sanoa valon puutteen. Myös syvällä oli hyvin valoisaa.
Syvyyttä louhoksella on isojen poikien juttujen mukaan kolmekymmentä metriä. Vieläkin syvempää löytyy tunneleista, joita on ilmeisesti ainakin itäpuolen seinämässä. Sinne nyt ei parane mennä. Sää oli komea, mitä nyt matkalla olimme tunnin ajan kunnon ukkosen keskellä. Välillä tuli vettä ja rakeita niin, että vauhti piti pudottaa kolmeenkymppiin. Kaatialassa paistoi kuitenkin aurinko. Paikalle rakennetut portaat kalliolta veteen ovat mainio värkki, kuten kuvastakin voi huomata. Vielä vapaasukeltajia enemmän ne palvelevat laitesukeltajia.
Sukelsimme kahdella poijulla. On tullut huomattua, että pareittain toimiminen yhdellä poijulla toimii hyvin. Ei tule liian pitkiä taukoja. Kolmestaankin yksi poiju on riittävä, mutta neljästään tulee jo aika ahdasta. Paljon riippuu tietysti siitä, mitä tavoitellaan. Meille märkäkorville pääasia on ollut, että saa kokemusta. Simon ja Agatan puuhia en kovin tarkkaan seurannutkaan. Tiedä sitten millaisia tuloksia tekivät, mutta luulisin, että Simo kävi tervehtimässä pohjaankin.
Kaatialan louhoksen profiili on jyrkkä. Aluksi on muutama metri neljän metrin syvyistä kielekettä, jonka jälkeen tulee sitten seinä aina pohjaan asti. Simolla ja Agatalla taisi olla yli 30m köysi, joten se pysyi pohjassa. Minulla ja Pekalla oli pohjalevy 25m syvällä, ja ylläri ylläri, poiju ajelehti pikkuhiljaa kielekkeen suuntaan. Yhdellä sukelluksella säikähdin kun huomasin olevani metrin päässä seinästä. Sinänsä jännä juttu, että se tuntui pelottavalta olla niin lähellä seinää. Tiedä sitten, luoko veden alla oleminen ahtaanpaikankammoa. Muutaman kerran tuli hinattua köysi kauemmas seinästä. Mielestäni on rauhallisempaa ja rentouttavampaa, kun ympärillään näkee vain vettä.
Asikkalan reissun tekniikkaongelmien takia hieman jännitti, miten menee, kun painuu taas syvemmälle. Alkuun tuli tehtyä paljon kymmenestä viiteentoista metriin syviä vetoja. Lämmittelyksi voisi kai kutsua. Talvella olin sitä mieltä altaassa, että räpyläni ovat liian pienet. Nyt olen sitä mieltä, että kyllä ne ihan ok ovat; otetaan kuitenkin huomioon, että järvessä siinä jalan ympärillä on vielä neopreenisukkakin. Kuitenkin aika pian alkaa tuntua ettei veri kierrä jaloissa. Välillä pitää hetkeksi ottaa räpylät pois ja huilata jalkoja. Pidimme Pekan kanssa oikein tauon. Nousimme ylös ja huppu pois ynnä muuta ja tankkasimme lisää nestettä, kun oli hieman lämmin. Tauon jälkeen en enää huomannut, että jalat olisivat puutuneet.
Agata ja Simo lähtivät tarkastelemaan louhosta muualtakin kuin portaiden tuntumasta. Eteläreunalta löytyi veden alta joku vanha kuusen raato. Se on kalojen koti. Itsekin kävin myöhemmin katsomassa ja pakkohan se oli huomata; pirun isoja ahvenia. Agata oli varsin innoissaan, koska ei kuulemma ollut koskaan aiemmin noin suuria nähnyt. Kalareissun jälkeen minä ja Pekka jäimme vielä tekemään constaa ja taisi Simokin vielä pari tehdä. Sain Simolta syvyysmittarin lainaan, joten nyt sain ensimmäistä kertaa oikein virallisia tuloksia. Ajattelin, että kaksikymmentä voi mennä. Tein ensimmäisen vedon, en vilkuillut kelloa, vaan käännyin sitten, kun alkoi siltä tuntua. 16m. Toisella ajattelin, että "okei, tuo oli noin paljon, vielä vähän lisää". Rentous oli aika vaikeaa pitää. Sama juttu toisella, 18m. Kolmennella oli sitten ehkä hieman yliyrittämistä, vilkaisin hieman ennen kahtakymppiä kelloa ja menin sitten vielä vähän matkaa. Mutta 20m tuli saavutettua. Aika raskas oli tämä viimeinen. Rennompi suoritus niin tuo ei olisi tuntunut miltään. Täytyy kyllä sanoa, että sukellustietokone on näppärä värkki. Minuutti ja neljä sekuntia meni aikaa tuohon viimeiseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti