28.8.2006 Zen (?)

Lauantaina mentiin taas Kinisselälle Asikkalaan sukeltamaan. Sukeltaminen oli kivaa. Kaikki henkiset lukot tuntuvat jääneen Rappukallion pimeisiin syvyyksiin ja se jos jokin on hyvä asia. Suurimmat ongelmat minulla on tähän asti olleet henkisiä. Lasken myös paineentasauksen siihen, mutta osittain vain. Iso mörkö on ollut pohjaan törmäämisen pelko. Taitaa muuten olla aika tarkalleen vuosi tuosta ikävästä onnettomuudesta. Veren yskimisen takia olen myös pelännyt keuhkojeni puolesta ja siksi ollut erittäin varovainen. Kolmas iso juttu on ollut metrimääräinen ajattelu ja turha murehtiminen, että pääseekö jostain syvyydestä enää takaisin pintaan.

Sukeltaminen on juuri nyt niin mukavaa ja rentoa ettei paremmasta voisi oikeastaan enää unelmoidakaan. Tiedän että rajani asettuvat paineentasauksen ongelmiin. Fyysisesti constant weight suoritus on minulle kevyttä kamaa. Fysiikka kestää, voin tehdä mitä huvittaa. Apnean puolesta ei ole ongelmia, aikaa riittäisi hitaampiinkin sukelluksiin. Toisaalta mitäpä sitä hidastelemaan, jos vauhti tuntuu sopivalta. Ainoa rajoittava tekijä on siis paineentasaus. Sekään ei ole ongelma, sillä tuntuu että olen vihdoinkin saanut sen toimimaan.

Paineentasaus on henkinen juttu – osittain. Vaikka se on tekninen ja harjoittelua vaativa suoritus, on sen tekeminen syvällä vaikeaa ellei ole henkisesti kypsä siihen. Jotta pystyy ottamaan ilmaa suuhun paineentasausta varten, täytyy saavuttaa riittävän rentous, jotta keuhkot voivat rauhassa painua kasaan eikä mikään jännite ole sitä estämässä.

Tekniikoitahan on monia paineentasauksen tekemiseen. Suurin kysymys on siinä, miten saadaan ilmaa suuhun jäännöstilavuuden saavuttamisen jälkeen. Suuntäyttö on eräs tapa ja josta kirjoitinkin Rappukallion leirin jälkeen. Olen sitä käyttänyt kolmesti tuon jälkeen ja joka ikinen kerta sössinyt sen kunnolla nielaisemalla ilmat viimeisen täytön jälkeen. Kaksi kertaa olen sössimisen jälkeen jatkanut eniten harjoittelemallani tavalla eli ”pumppaamalla” ilmaa suuhun pakkaamalla negatiivisesti. Yllätyksekseni se on toiminut syvälläkin. Enkä ole pakannut.

Kun kirjoitin Rappukallion jälkeen suuntäytöstä ja käsien asennosta, en ollut varma kummalla oli suurempi merkitys rentouden löytämisen kannalta. Nyt olen asiaa tutkinut ja tullut siihen tulokseen, että käsien asento on ratkaiseva tekijä. Yläselkä, hartiat ja rinta on vain niin tuhottoman paljon helpompi rentouttaa ja pitää rentona kun tuo kädet sivulle eikä pidä niitä edessä.

Suuntäyttö on ihan ok menetelmä sekin, mutta olen nyt kolmesti huomannut siinä yhden vaaratekijän lisää. Kun olen nielaissut ilmat vahingossa niin on samalla tehnyt mieli tehdä jotain ylimääräistä pallealla. Onneksi sain hillittyä mielitekoni. Tottakai tästäkin voisi päästä harjoittelemalla eteenpäin, mutta en näe tällä hetkellä tarpeelliseksi lähteä kokeilemaan fillejä, kun negatiivinen pakkaus onnistuu hyvin ja olen sen turvalliseksi tavaksi todennut.

Toisaalta asiaa voidaan ajatella ilman määrällä. Kimmon yllyttämänä mittasin paljonko vettä mahtuu suuhun, tarkoituksenani tutkia paljonko ilmaa saadaan käyttöön mouthfillillä. Sitä mahtui reilu desi. Luulisin että negatiivisesti pakkaamalla ilmaa saadaan enemmän irti. Yhden baarin paineessa sitä kuulemma saa pumpattua litran verran pihalla, joten kympissä irtoaa ½ litraa, 30 metrissä 2,5 dl ja 60 metrissä 1,25 dl. Laskinko oikein?

Koska paineentasaus tekniseltä puoleltaan onnistuu myös ilman käsiä, kannattaa sekin hyödyntää. Vaikka rentouden takia kädet onkin tuotava alas jossain vaiheessa, tuntuu alaspäin meneminen niin paljon mukavammalta kun sinne saa mennä kädet edessä, kuin dynaa tekemällä. Lauantain syvimmän sukellukseni datasta näkyykin hyvin käsien laskeminen noin 35 metrin kohdalla.

Tuo oli neljäs sukellukseni. Köysi laitettiin 50 metriin ja alhaalla oli valot päällä. Kuten aiemmin kirjoitin kokeilin tehdä fillin jossain 35 jälkeen mutta kun se ei onnistunut jatkoin negatiivisella. Vajosin alas ja jossain vaiheessa valo alkoi kajastaa ja kuvittelin olevani vielä kaukana pleitistä. Sitten tajusin katsovani lamppua kymmenen sentin päästä. Hetki jolloin tajusin päässeeni pohjalle oli hieno. Matka ylös oli fiilistelyä; mahtava olo, onnistumisen riemu. Olin onnistunut jo siinä vaiheessa, kun pääsin pleitille sillä tiesin edelleen pääseväni ylös vaikka mistä.

Turvasukeltajat kummastelivat, miksi tulin niin lujaa ylös, mutta tuo vauhti on juuri minulle sopiva. Mennessäni alas unohduin potkimaan aika syvälle, mikä selittää nopeutta myös.